Harharetki kieleen

Ulyssesta on pidetty kirjallisuushistorian parhaana teoksena, kirjallisuushistorian huonoimpana teoksena sekä modernismin äitinä.  90 vuotta julkaisemisensa jälkeenkin se hakee vertaistaan tyylin ja kielen ilotulitusta ja kirjallisten viittausten verkostoa – Lehto on saanut urakassaan eteensä monta vaikeaa kysymystä.

Ensimmäinen on kirjan nimi – Ulysses on latinankielinen, roomalaisten käyttämä nimi kreikkalaisen taruston Odysseukselle, siis käännös jo itsessään. Pentti Saarikosken suomennos vuodelta 1964 on nimeltään Odysseus. Valitsemalla Ulysseksen uuden käännöksen nimeksi Lehto halusi alleviivata sitä, että alkuteoskin on tavallaan kokonaan käännös, sillä se mukailee osittain Homeroksen Odysseiaa. Odysseian lisäksi teos on kannesta kanteen pullollaan viittauksia muihin kreikkalaisiin ja roomalaisiin taruihin, Shakespeareen, aikakautensa eurooppalaiseen kirjallisuuteen sekä irlantilaisiin kansantarinoihin ja -lauluihin.

Lehto käytti käännöstyöhön kymmenen vuotta, Odysseuksen harharetkien ajan. Jos kielen näkee standardisoituna instituutiona sääntöineen sekä oikeine ja väärine ratkaisuineen, Ulysses on valtava kielellinen harharetki. Lähes jokainen luku on kirjoitettu omalla tyylillään, milloin mukaillen aiemmin vallinneita valtatyylejä, milloin lehtiartikkelin tai liturgisen tekstin tyyliä.  Joyce kirjoitti Ulysseksen tarkoituksellisesti vaikealukuiseksi, ja toisin kuin aiemmat kääntäjät, Lehto on halunnut säilyttää vaikealukuisuuden myös suomennoksessa. Saarikoski pyrki kääntämisen ohessa myös korjaamaan ja siistimään teosta, mutta Lehto on huolellisesti pyrkinyt kääntämään suomeksi kaikki Joycen tekemät tietoiset kirjoitus-, kielioppi- ja tyylivirheet. Kirja myös vilisee idiomeja, jotka ovat peräisin dublinilaisista 1900-luvun alun alakulttuureista, ja hepreaa nykypäivän englanninpuhujille. Lehto päätti näissä tapauksissa olla etsimättä semanttisesti vastaavaa suomalaista idiomia ja kääntää sanasta sanaan.

Lehto käyttää käännöksessä uutta pronominia – yksikön kolmannen persoonan feminiinistä käytetään kautta linjan sanaa ”hen”.  Pronomini on tarpeellinen, sillä henkilöhahmojen ajatusten kohteiden nimiä tai henkilöllisyyttä ei aina mainita; usein sukupuoli on kohteen ainoa olennainen ominaisuus. Myös alkuperäistekstissä on käytetty uusia pronomineja, kuten ”shis” ja ”hrim” kuvaamaan päähenkilö Leopold Bloomin (mies) eläytymistä naisen osaan erään synnytyksen aikana. Enempää Joycen kuin Lehdonkaan pyrkimyksenä ei ole vakiinnuttaa uusia pronomineja kieleen – niiden käyttö palvelee kirjan tarkoitusperiä ja on yksi osoitus kielen taipuvaisuudesta ennalta arvaamattomiin käyttötarkoituksiin.

Kirja päättyy kuuluisaan tajunnanvirtaosuuteen – tusinoittain tekstintäyteisiä sivuja ilman virke- tai kappalerajoja, vain sanoja sanojen perään. Paperille painettu tajunnanvirta on harharetki parhaimmillaan, tutkielma siitä, kuinka tarkasti elämän ja ihmismielen syvää ja kaoottista monimutkaisuutta voi mallintaa tekstin keinoin. Kielellä on toki käyttötarkoituksia, joissa selkeys ja yhdenmukaisuus ovat ihanteita, eivätkä Joyce ja Lehto ole ensimmäisiä eivätkä ainoita, jotka ovat veistelleet kielestä monenlaista. Uusi Ulysses kuitenkin huutaa maailmalle: Kieli ei ole oikean ja väärän piirileikkiä, vaan paikoin järjetön järjestelmä merkityksettömiä merkkejä merkityksellisinä yhdistelminä.

OTTO NUORANNE

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele