Tule takaisin, Pyhä Hieronymus!

Astuessani portaita ylös Wienin taidehistorialliseen museoon törmään elämän ja kuoleman rajamailla tasapainotteleviin, sanomattoman nääntyneisiin ihmisiin. Neljä tuntia myöhemmin ymmärrän, mistä on kyse. Syväluotaava perehtyminen mainitun töllin kokoelmiin kattaisi mennen tullen koko peruskoulun ja lukion historian, uskonnon, maantiedon, biologian ja filosofian oppikokonaisuudet. Ajassa ei tosin juuri voittaisi. Tuo syväluotaava perehtyminen veisi lyhyillä kahvitauoilla nopeasti laskettuna noin vuoden päivät.

Silmäilen jättimäisen palatsin karttaa. Toisessa kerroksessa olisi tarjolla uskonnon keskipitkä oppimäärä, renessanssin maalaustaide maittain järjestettynä. Otan tarjouksen vastaan. Heti kärkeen vastaani pöllähtää kaikkien kielenkääntäjien esi-isä, Pyhä Hieronymus, joka taivaallisen johdatuksen edesauttamana onnistui kääntämään Raamatun hepreasta latinaksi. Voi veljet se oli raskasta puuhaa. Ainakin, jos italialaisia on uskominen. Erään Guido-nimisen miehen oikein onnistuneessa maalauksessa näytetään ruumiiltaan nuorekkaan vetreä mutta katseeltaan ikäloppu ja kärsivä harmaahapsinen Hieronymus, vierellään enkeli, joka ilmiselvästi sanelee hänelle mihin muotoon sanat tulisi asettaa. Hieronymus tekee työtä käskettyä, ja tuloksena on Vulgata, tajuton pommi.

Kääntäminenhän on luonteeltaan juuri tuollaista – mahdotonta. Voit lukea Jumalaisen näytelmän, mutta lukematta jää Divina Commedia. Mitä saatamme me venäjää taitamattomat koskaan tavoittaa Raskolnikovin sielun olemuksesta? Aavistuksen. Onko kukaan kääntänyt Shakespearea? Sadat, tuhannet liiasta vapaa-ajasta kärsivät ihmiset.

Minun isäni suomensi mitallisena erään Shakespearen näytelmän ja sairastui niin pahaan psychosis calibanikseen, ettei sen jälkeen enää pystynyt kirjoittamaan sanaakaan. Allekirjoitusta pyydettäessä hän piirtää ruksin tai pallon, tunnelman mukaan. Maailman Yhdistyneiden Shakespeare-kääntäjien tunnussävelmänä onkin jo vuosien ajan ollut The Smithsin klassikkokappale William, It Was Really Nothing. Lohdullista sentään lienee, että Shakespearen aikaista englantia ymmärtävät kunnolla mahdollisesti yksi professori Oxfordissa ja toinen Cambridgessa.

Vaikka Väinämöisen suuhun eivät silosäkeet pureksimatta sovi, on silti yritettävä. Mutta kuka enää jaksaa, kun assanvessankassana saa paremman palkan? Nousisiko ammattikunnan arvostus, jos teoksen kirjoittajaksi ilmoitettaisiinkin aina kääntäjän nimi? Alkuperäisteoksen kirjoittaja voitaisiin kreditoida tyyliin ”inspired by Goethe”.

Suotuisat olosuhteet ovat kuitenkin vain edellytys. Ennen kaikkea tarvitaan Hieronymuksen henkeä. Oikeampi ilmaisu olisi ehkä saksan kielen sana Geist, mutta sen täsmällinen suomentaminen veisi kääntäjän vain ennenaikaiseen hautaan. Sanojen ikeestä vapaa Guido-herra onkin yhdeksi kuvaksi onnistunut tiivistämään olennaisen: enkeli sanelee ja kääntäjän sulka viuhuu. Niin kuin papin suusta vain pulppuaa Jumalan sanoja – ja pappi ei muuta kuin hieman nälkiintyy. Kääntäjän tulisi siis olla pappi.

Jatkan matkaani flaamilaisten taiteilijoiden saliin. Sieltä löytyy yksi museon jäljitellyimmistä maalauksista, Pieter Brueghel vanhemman Baabelin torni vuodelta 1563. Maalauksen ohessa olevat saatesanat muistuttavat Vanhan testamentin kertomuksesta, jonka mukaan ihmiskunnan monikielisyys on Jumalan rangaistus ihmisen ahneudesta. Aikojen alussa puhuimme yhtä ja samaa kieltä, mutta sitten saimme päähämme rakentaa taivaaseen asti ulottuvan tornin. Kuten tiedämme, se ei onnistunut – mutta ei koska emme olisi osanneet, vaan koska emme enää ymmärtäneet toisiamme! Brueghelin maalauksessa Baabelin tornin arkkitehtuuri on käsittämätön sekoitus kaikkia mahdollisia tyylisuuntia antiikista itämaisiin, eivätkä tukirakenteet edes kehittyvien maakuntien tuella läpäisisi rakennusviraston direktiivejä.

Oleellinen kysymys kuuluukin: pelkäsikö Jumala, että sittenkin onnistuisimme? On Jumalan syytä, ettemme voi nauttia autenttisesta sanataiteesta. Tai sitten saimme vain ansiomme mukaan.