Uusia artikkeleita Vanhan kirjasuomen sanakirjassa

Verkossa nyt aakkosväli a–pitäytä.

Vanhan kirjasuomen sanakirjaan (VKS) on lisätty artikkelit persu‒pitäytä. Sana-artikkeleita uudella aakkosvälillä on runsaat 1 500. Samalla on täydennetty aiemmin julkaistua materiaalia sekä lisäesimerkeillä että kokonaan uusilla artikkeleilla.

Sanaperheet peräkanaisin

Vuoden 2021 uusien artikkelien joukkoon mahtuu useita kokonaisia sanueita eli samaa kantaa olevia sanaperheitä, muiden muassa perä-, pieni-, pika-, pitkä- ja pitää-sanueet. Tosin itse pitää-artikkeli julkaistaan vasta vuoden kuluttua.

Synonyymien runsautta pääsee ihastelemaan vaikkapa perä-kantaisten adverbien ääressä: ajallista peräkkäisyyttä ovat ilmaisseet esimerkiksi sanat peräksyttä, peräseltään ja perästyksin sekä tutun peräkanaa-yhdyssanan lisäksi myös peräkanaisin ja peräsukaa. Mutta mahtaako piasti kuulua samaan sanueeseen kuin pikaisesti, piakkoin ja piammiten?

Pieni-adjektiivista puolestaan on johdettu lukuisia verbejä. Osa niistä on nyky-yleiskielessäkin tuttuja, kuten pienentää ja pienentyä, pienetä ja pieniä. Vieraammalta saattaa kuulostaa verbi pienestyä, jotka merkitsee pienenä pitämistä ja väheksymistä. Pitkä-sanueesta löytyy paitsi nykyäänkin käytettyjä sanoja, myös unhoon jääneitä johdoksia ja käyttöyhteyksiä: entisaikoina on ladottu humalatarhaan pitkämäisiä kiviä, koettu pitkällöisiä talvia ja toivottu, että terveys pitkittää mieltä myöden.

Piristetty tuhka tuottaa paljon pieleksiä

Uusista artikkeleista selviää, että peltomaata on voitu ravita piristetyllä tuhkalla, että tilavuusmitta pintti on mainittu jo 1750-luvun asetussuomennoksessa ja että entisaikojen sanakirjantekijät ovat kuunnelleet korva herkkänä myös arkipuhetta. Ovathan he merkinneet muistiin muun muassa lastenkielen sanan pipi ja haukkumasanan pirttikarhu.

Onpa sanakirjan käyttäjä sitten johdosten tai yhdyssanojen ystävä, tarjolla on paljon kiehtovia sanoja makusteltavaksi. Mitä tai keitä ovat peräksin ja pieksäin, pidäs ja pieles, pirtike ja pitike? Entä pesänpahikko, petosmitta ja pidätysavain?

Sanakirjatyön rönsyjä ja versoja. Kuva: Silja Pirkola, Kotus.

Villisti rönsyilevät sanat taivutetaan sana-artikkeleiksi ‒ sanakirjantoimittajan näkemys työstään. Kuva: Silja Pirkola, Kotus.

Mitä virkaa viiteartikkelilla?

Noin neljäsosa uusista artikkeleista on viiteartikkeleita. Heti uuden aakkosvälin aloittava artikkeli persu johdattaa sanakirjan käyttäjän tulossa olevaan artikkeliin pärsy, jossa pärsy-asun lisäksi tullaan esittämään variantit persu ja perssu. Vanhassa kirjasuomessa pärsy merkitsee viininpuserrinta. Viiteartikkeli petsi puolestaan kertoo, että sanaa pätsi on aikoinaan kirjoitettu e:llisenäkin.

Viiteartikkelit on tehty myös sellaisista yhdyssanojen loppuosista, joita ei vanhassa kirjasuomessa esiinny itsenäisinä sanoina. Näin artikkelit pidännös ja piirinen linkitetään aikanaan ilmestyviin yhdyssana-artikkeleihin ylöspidännös ja ympyriäispiirinen. Silloin taas, kun yhdyssanan loppuosana esiintyvää sanaa on käytetty pelkiltäänkin, sille rakentuvat yhdyssanat löytyvät perusosa-artikkelin lopusta. Esimerkiksi pilvi-artikkelin yhdyssanaluettelossa on 14 pilvi-loppuista yhdyssanaa ajeluspilvestä vesipilveen.

Selittämättömiä sanoja

Kun sanasta on yksikin esiintymä muissa lähteissä kuin 1600–1700-lukujen sanakirjoissa, sana-artikkeliin laaditaan yleensä merkityksenselite. Esimerkiksi pitäjänaitta on saanut Vanhan kirjasuomen sanakirjassa selitteen ’pitäjän (yhteis)varasto’. Osassa artikkeleista ei silti ole mitenkään selitetty sanan merkitystä. Tämä johtuu Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimitusperiaatteista.

Suomenkielistä selitettä vaille jäävät toisaalta sellaiset yksimerkityksiset sanat, joiden merkitys vanhassa kirjasuomessa ja nykysuomessa on sama, toisaalta sellaiset sanat, joista ei ole muuta tietoa kuin se, mitä 1600- ja 1700-luvuilla tehdyissä suomen kieltä sisältävissä sanakirjoissa on niistä kerrottu. Näissä vanhoissa sanakirjoissa suomen sanoille on usein annettu ruotsin- ja latinankieliset vastineet tai selitteet, joskus saksankielisetkin, ja nämä kyllä otetaan mukaan myös VKS:ään.

Toisinaan sanakirjatieto voi olla äärimmäisen niukka. Esimerkiksi sanasta pidikko ei ole säilynyt muuta tietoa kuin se, että Henrik Gabriel Porthan on kirjoittanut merkinnän ”Pidikko. G.” Daniel Jusleniuksen sanakirjan Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) välilehditettyyn kappaleeseen.

Tämän pienen merkinnän pohjalta on sitten tehty Vanhan kirjasuomen sanakirjan pidikko-artikkeli – ilman merkityksenselitettä. Vain sanaluokka on toimituksen lisäämä. Lyhenne G. tarkoittaa, että Porthanin sanatieto on peräisin Perniön rovastilta Anders Gadolinilta, joka myös on merkinnyt lisäsanoja Jusleniuksen sanakirjan välilehdille.

Nummen lainajyvästön aitan ovi. Kuva: Elina Heikkilä, Kotus.

Pitäjänaitassa vilja on lukkojen takana, mutta hyvällä hiirestäjällä on sinne aina vapaa pääsy. Nummen lainajyvästön aitan ovi. Kuva: Elina Heikkilä, Kotus.

Palautetta ja bloggausta

Vanhan kirjasuomen sanakirja on historiallinen sanakirja. Se esittää mahdollisimman tyhjentävästi sekä merkityksen että käytön kannalta kaikki sanat, jotka esiintyvät sanat 1540-luvulta vuoteen 1810 suomeksi julkaistussa kirjallisuudessa. VKS:n toimitustyötä tukee Koneen Säätiö.

Sanakirja siirtyi verkkoon vuonna 2014, ja toukokuussa 2021 se sai uuden, entistä saavutettavamman käyttöliittymän, joka mukautuu näytön kokoon. Äskettäisessä kyselyssä Kotuksen verkkopalvelujen käyttäjille kovinkaan moni ei kommentoinut nimenomaan VKS:ää, mutta sanakirjalle annettu palaute oli voittopuolisesti tyytyväistä ja toimitus sai hyviä kehitysideoita.

Ei hätää, jos kyselyyn vastaaminen unohtui, sillä palautetta Vanhan kirjasuomen sanakirjasta voi antaa toimitukselle milloin tahansa verkkosivujen yhteydenottolomakkeella. Valppaiden käyttäjien ansiota onkin muun muassa artikkelien kadettikoulu ja kokouskirja lisääminen sanakirjaan. Yhteydenottolomakkeella voi myös kysyä toimitukselta aakkosten loppupään sanoista ja muista vanhaan kirjasuomeen liittyvistä asioista tai vaikka ehdottaa blogiaihetta, sillä sanakirjan tekemisen ohessa VKS:n toimittajat kirjoittavat Elävät päät -blogia.

Nyt julkaistun aakkosvälin sanoihin liittyy viisi blogikirjoitusta, joista kaksi käsittelee yksittäisten tekstiesimerkkien tulkintaa: Onko Mikael Agricolan käyttämä kirjoitusasu ”pijnattuden” muodostettu sanasta piinattu vai piinattuus? Miten tulisi ymmärtää Jeremian kirjan ennustus ”waimon pitä miestä pijrittämän”? Blogissa kerrotaan myös perunan ja päärynän yhteydestä toisiinsa ja verbimuodon piti kehittymisestä vahingonilon ilmaukseksi sekä tutustutaan hakusanoitukseen esimerkkinä piip-alkuiset sanat.

Teksti: Elina Heikkilä