Runoniekkoja ja renkutuksia

Kuukauden kirja helmikuussa 2023: Vaeltaja.

Kotimaisten kielten keskuksen kirjaston valitsema kuukauden kirja helmikuussa 2023 on Elias Lönnrotin matkakertomus Vaeltaja: muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1828. Lönnrotin ensimmäisestä runojenkeruuretkestä kertova kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1902 kokoelmassa Elias Lönnrotin matkat I Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana. Uudempi painos on otettu vuonna 1952 Lönnrotin 150-vuotispäivän kunniaksi. Sen on suomentanut Jalmari Hahl ja suomennoksen on tasoittanut Hannes Teppo.

”Onpa aika heittää laukku selkään”

Lönnrot teki ensimmäisen runonkeruumatkansa kesällä 1828, kun yliopiston siirtyminen Helsinkiin edellissyksyisen Turun palon jälkeen oli vielä vaiheessa. Kansalliseepoksen kokoaminen ei tainnut vielä ensimmäisen retken aikana olla nuoren lääketieteen ylioppilaan mielessä päällimmäisenä, mutta hänellä oli kova into tallentaa vanhoja runoja ja loitsuja, sillä ne olivat jo tuolloin katoavaa kansanperinnettä. Hän oli myös kiinnostunut näkemään maansa ihmisiä ja heidän olojaan. 

Matka alkoi Sammatista huhtikuun 29. päivänä. Reitti kulki Hämeenlinnan kautta Heinolaan, Mikkeliin, Kerimäelle ja Sortavalaan. Kirja keskeytyy Lönnrotin ollessa Ilomantsissa heinäkuun loppupuolella. 

”Käydenkö magisteri lähtee?”

Matkallaan Lönnrot esiintyi pääasiassa talonpoikana, jotta hänet olisi otettu vastaan tuttavallisemmin tavallisen kansan parissa. Hän itse toteaa, että ylhäisenä vieraana esiintymällä ihmiset olisivat suhtautuneet häneen huomattavasti jäykemmin ja muodollisemmin. Vaikka Lönnrot oli talonpoikaisperheessä kasvanut, ei osa ihmisistä siltikään aivan uskonut häntä tavalliseksi talonpojaksi, liekö johtunut hänen sivistyneestä puheenparrestaan ja omituisesta työstään panna kirjaan vanhoja runoja. 

Lönnrot matkasi jalan, mutta otti myös mielellään kyydin vastaan. Varsinkin alkumatkasta hänen yksinkertainen matkustustyylinsä ja ulkoasunsa saivat ihmiset pitämään häntä kiertävänä kisällinä, eikä hänelle siksi vaivauduttu tarjoamaan kyytiä huolimatta hienojen arvonimienkään – civis academicus, philosophiae candidatus, medicinae studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus) – luettelusta.

Lönnrot esiintyi talonpoikana, mutta tunsi kyllä arvonsa. Alkuperäinen kuva: G. Budkowski, 1845. Museovirasto. Muokkaus: Reetta Juntunen, Kotus.

Pakanallisia loitsuja

Hämeessä ollessaan Lönnrot valittaa, että vanhat runot ovat melkein kokonaan painuneet unohduksiin. Sen sijaan ihmiset keksivät uusia, tunteellisia säkeistöjä ja sävelmiä, jotka jäljittelivät vanhaa runomittaa. Mitä pidemmälle itään hän kulki, sitä enemmän tuli vastaan myös vanhojen runojen taitajia.

Lönnrot kohtasi matkallaan kaikenlaisia loitsijoita ja keräsi innokkaasti kansan tuntemia loitsurunoja, joilla haettiin esimerkiksi pyyntionnea tai parannusta sairauteen. Lääketieteen opiskelijana hän kuitenkin suhtautui epäileväisesti loitsujen parannustehoon, vaikka ei sitä loitsijoille maininnutkaan.

Monet runojen ja loitsujen taitajista olivat vastahakoisia jakamaan tietonsa Lönnrotin kanssa ja utelivat, ketkä muut hänelle olivat noita lukuja lausuneet. Runonlaulajat nimittäin pelkäsivät, että Lönnrot oli kokoamassa listaa maan noidista ja saattamassa heidät vastuuseen pakanalliseksi katsotusta toiminnasta. Osa leppyi rahalla, osa viinalla, mutta oli niitäkin, jotka välttelivät ja jopa pakenivat Lönnrotia kuullessaan, millä asialla tämä oli. Naiset vaikuttivat jakavan tuntemiaan runoja miehiä auliimmin, mutta muuankin isäntä ”käski emännän laulaa ennemmin jonkin jumalisen virren kuin vanhoja ’remputuksia’”.

Huvituksia matkalla

Retki ei suinkaan ollut pelkkää jalat rakoilla raahustamista, vaan kesä oli kukkeimmillaan ja nuori ylioppilas sai nauttia väliin hyvästäkin kestityksestä. Väliin hän jopa tapasi syrjäisissä pitäjissä tuttavia opiskeluajoiltaan ja oli mielellään verestämässä ystävyyttä, vaikka kaikkien kanssa hän ei edes ollut ollut läheisissä väleissä.

Lönnrot tarjosi aina kestityksestään maksua talon emännälle. Nämä monesti kursailivat ja muuankin sanoi: ”On tuota ruokaa maksotakin vieraille annettuna”, mutta suostuivat aikansa kursailtuaan ottamaan maksun vastaan. Useammin kuin kerran Lönnrot huomauttaa, ettei savolainen ja karjalainen olut vedä vertoja hämäläiselle ja uusmaalaiselle oluelle. 

Potoskavaaran kylässä Lönnrot pääsi osallistumaan häiden juhlintaan, jota hän yksityiskohtaisesti kuvailee, ja sai sieltäkin kirjaansa runoja, joita muun muassa kosiomies eli puhemies laulaa naimaonneksi. Potoskavaaraan hän jäi myös juhannuksen viettoon seuraamaan juhannuskokkojen polttoa. Lönnrotilla oli mukanaan huilu, joka herätti ihmetystä ja ihastusta matkan varrella. Lönnrot soitteli huiluaan ja tunnusti tuntevansa itsensä uudeksi Väinämöiseksi, kun ihmiset mielissään kokoontuivat häntä kuuntelemaan. 

Lönnrotin petäjä. Yksityiskohta kirjasta. Kuva: Reetta Juntunen, Kotus.

Lönnrot pistäytyi myös Valamon luostarissa. Saarella oli paljon käärmeitä, koska yhdenkin elävän olennon tappaminen oli siellä kiellettyä. Lönnrot arkaili niitä alkuun, mutta totesi sitten, että hänellä oli hallussaan koko Karjalan loitsutaito, jonka avulla käärmeet voi huumata tai tehdä niiden pureman vaarattomaksi.

Muutaman kertaan Lönnrot kohtasi uskonnollisia herännäisiä, joiden kieltoa laulaa vanhoja runoja tai muita maallisia lauluja hän kummasteli ja katsoi paremmaksi pysyä poissa heidän nurkistaan. Lönnrotin mukaan Karjalassa venäjänuskoiset eli ortodoksit ja luterilaiset tulivat hyvin toimeen keskenään, kävivät jopa toistensa jumalanpalveluksissa.

”En saata toisin tehdä”

Lönnrotilla on taipumusta jaaritteluun, ja hän vaikuttaa tietävänsä sen itsekin, sillä jo kirjan alussa hän pyytää lukijalta anteeksi, ”että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata toisin tehdä”. Hän kuitenkin kuvailee matkansa tapahtumia ilahduttavan yksityiskohtaisesti, ja kertomuksesta paljastuu kiinnostavia yksityiskohtia tuon ajan elämänmenosta, pyhien vietosta ja työtavoista.

Vanhan matkakirjallisuuden hyviä puolia onkin, että ne elävöittävät entisajan elämää huomattavasti terävämmin kuin esimerkiksi historialliset romaanit. Matkakirjoja lukiessa on toki huomattava, että niistä monet ovat hyväosaisten ja koulutettujen ihmisten kirjoittamia, ja niiden näkökulma kansasta ja sen elämästä on sen mukainen.

Palaa otsikoihin