Rannaton erämaa, pohjattomia korpia, kuutilosilmäisiä aapoja

Kuukauden kirja huhtikuussa 2020: Sompio.

Joen rantaan vedettyjä veneitä. Sompiojärvi, Mutenia, Sodankylä, 1937. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto.

Kotimaisten kielten keskuksen kirjaston valitsema kuukauden kirja huhtikuussa 2020 on Samuli Paulaharjun suurteos Sompio: Luiron korpien vanhaa elämää. Sodankylän Sompion alueesta kertova kirja ilmestyi vuonna 1939 Werner Söderströmin kustantamana.

Teoksen syntyvaiheita kuvataan tähän tapaan Pohjoista kirjallisuutta -sivustolla (Oulun kaupunginkirjasto): 

Vuonna 1937 Paulaharju matkasi keruulle Sompioon, johon oli tutustunut lähes 30 vuotta aiemmin. Siellä hän tallensi paperille seudun viisaudet ja tavat. Paulaharjut olivat jo tunnettuja kerääjiä ja kirjoittelivat matkoiltaan reportaaseja lehtiin. Ensimmäinen retki keskeytyi Samulin sairastelun vuoksi. Hän kävi viimeisen kerran Lapissa, Sompiossa, kevättalvella 1939.

Sompion perinteet ja tarinat sisältävä teos valmistui vuonna 1939. Kirjaa ei voitu sotatilanteen vuoksi julkaista heti, sillä aluetta kuvaavan kartan katsottiin olevan liian tarkka ja aiheuttavan ongelmia, jos se joutuisi vihollisen käsiin.

• Pohjoista kirjallisuutta: Samuli Paulaharju (Oulun kaupunginkirjasto)
  

Omaperäinen tyyli

Samuli Paulaharju (1875−1944) oli opettaja ja kirjailija, ja matkoillaan eri puolille Suomea, Karjalaa, Lappia ja Ruijaa hän keräsi suuren määrän kansanperinnettä. Hän myös piirsi ja valokuvasi esineistöä ja rakennuksia, ihmisiä ja heidän ympäristöään sekä keräsi esineistöä.

Vaimo Jenny Paulaharju teki työtä miehensä rinnalla. Näin Paulaharju Sompion ”Alkusanassa”:

Kesämatkoilla on vaimoni, Jenny Paulaharju, seurannut mukana, kuten ennenkin, ottaen osaa keräilytyöhön, haastatellen sekä miehiä että naisia koko korpielämän alalta. Huomattava osa kirjassa esitetyistä asioista perustuu hänen muistiinpanoihinsa. (S. 8.)

Paulaharjujen keruutyön tulokset ovat mittavat. Jälkipolvien käyttöön on jäänyt tuhansia sivuja kansatieteellisiä kertomuksia sekä valtava määrä piirroksia ja valokuvia. Samuli Paulaharjun kirjallinen tuotanto on laaja: hän kirjoitti satoja lehtijuttuja ja parikymmentä kansatieteellistä kirjaa.

Pauluharjun kirjoitusten tyyliä kuvataan tähän tapaan Kansallisbibliografiassa: ”Hän kehitti omaperäisen kirjallisen tyylin, jossa kansan oma ääni kuului tekijän äänen rinnalla ja jossa asiat esitettiin paitsi tieteellisen tarkasti ja havainnollisesti myös taiteellisen täyspainoisesti.”

• Veli-Matti Syrjö: Paulaharju, Samuli 1875−1944 (Kansallisbibliografia, 3.4.2006)
  

Oulun kuuromykkäinkoulun opettajia hiihtoretkellä. Oikealla Samuli Paulaharju. Hänen vieressään Jenny Simelius, sittemmin Jenny Paulaharju. Oulu, 1912. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto.

Outoja sanoja

Paulaharjua eivät kiinnostaneet vain luonto, esineet ja rakennukset, häntä innosti kovin ja ehkä jopa ennen kaikkea ihminen, myös kieli. Pohjoista kirjallisuutta -sivustolla kuvataan, miten Paulaharju käytti murretta tai murteenomaista kieltä kirjakielen lomassa:

Murre teki kirjoitustyylin vivahteikkaaksi ja eläväksi. Oudoista sanoista huolimatta tyyli oli sujuvaa ja havainnollista. Tosin joidenkin arvioiden mukaan kieli saattoi välillä olla raskasta ja pateettista. Paulaharju väritti kirjansa huumorilla. Kirjojen tyyli ja sisältö kävivät rönsyileviksi sivulauseiden ja useiden aiheiden myötä.

Sompio-kirjassaan Paulaharju käyttää omintakeista kielellisten ilmiöiden tarkkailijan tekniikkaansa. Hän kursivoi tekstistään murresanat, ja kirjan lopussa on tuttuun paulaharjumaiseen tapaan sanasto. Sen otsikko on, ehkä humoristisesti, ”Outoja sanoja”.

Samuli Paulaharjun Sompio-kirjan sanastoa t-kirjaimen kohdalta. Kuva: Vesa Heikkinen.

Tieto kattoo maailmasta

Sompio-kirja on runsas ja rehevä teksti, täynnä tarkkoja yksityiskohtia ja syvälle näkemistä. Paulaharju itse tosin vähättelee teoksen merkitystä kirjan alussa: ”Pieni osa Sompion korpien katoavaa tietoa on koetettu tallettaa seuraaville sivuille.” (S. 8.)

Tieto ja tallettaa − siinä sanat, jotka osuvasti avaavat Paulaharjun tarkoitusperiä. Hän siteeraa ”Sompion ukkoa” ja osoittaa samalla, kuinka taitavasti hän talletettua tietoa osasi kirjoituksissaan jakaa:

”Rohveettain kautta on kirjoitettu, että tieto kattoo maailmasta, ja on nyt jo kaonnut. Ekyptissäkin oli ennen paljon suuria tietäjiä, ja täällä Riestossa oli Polvari-Jaako − kuolheet ovat kaikki...” (S. 8.)

Ja taas Sompio eli suuria aikoja

Sompio-kirjassa on runsaasti kursivoituja sanoja, siis nimeämisiä, joihin Paulaharju halusi kiinnittää kielellistäkin huomiota. Paulaharju lennättää eteemme muun muassa tällaisia lintuja:

järniäinen, tiainen, pajulintu, tielintu, pulmunen, peipponen, hevossirkka, vyörastas, urpiainen (eli punarinta tai veripää), käki, tikka, palokärki, vares, korppi, kuukkeli, hanhi, joutten

haukat: isopissi, pikkupissi, koppelohaukka, piekanahaukka, sääskeläinen

puulinnut: metto, teeri, riekko ja pyy

vesilinnut: koskelo, uinelo, kuikka, kaakkuri, merimetso, nurkajainen, alli, suorsa, sotka, haapana.

Paulaharju havainnoi valokuvaajan ja piirtäjän tarkkuudella luontoa ja vuodenaikojen vaihtumista. Tässä esimerkkejä kevääseen ja kesään liittyvistä havainnoista:

Tuli vappu, ensimmäinen kevätpäivä, tulivat peuramiehet tunturista, villipeuraa loijakat kukkuroillaan. Ja taas Sompio eli suuria aikoja, väkevän kevään yltäkylläistä riemua, kesän tulonkin riemua. Oli kyllä vielä uhkana Nälkä-Erkki, josta jo talvella, hyvinä aikoina oli kuultu: ”Etköhän söisi erkinpäivänä, Nälkä-Erkkinä?” (S. 272.)

Suuri kesä oli erämaan elävintä aikaa. Koko kiveliö oli silloin väkevässä elämän tunnossa ja pani pohjia uudelle sukupolvelle. Huutaen, laulaen ja taajoen rakenneltiin kotihoitoja. Joka pensaasta, joka vaarasta, jängältä, järveltä, joelta kuului yhtämittaista mekastusta − sammakotkin jurnasivat lätäköissä, ja jänikset papattivat vaaran alla. (S. 54.)

Nälkä-Erkki pani monesti sompiolaisten polvet notkumaan. Varsinkin karja sai sen tuntea, kun Erkin päivän aikoihin rehut alkoivat jo olla lopussa.

Emäntä ja tyttö keittovalkealla. Riesto, Sodankylä, 1937. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto.

Aironsärkemäkivi Muteniajoella

Paulaharju piirtää eteemme näkymiä joilta ja tuntureilta, järviltä ja jängiltä. Hän vie meidät sompiolaisten arkeen ja juhlaan, kalastamaan, metsästämään ja peltotöihin. Samalla matkaamme sompiolaisten sielunmaisemiin.

Murresanaston ja muun vivahteikkaan kielen lisäksi tutuiksi tulevat Sompion paikat ja paikannimet. Lokka, Luiro, Nattaset, Mutenia, Korvanen, Riesto... Luirojoki ja -järvi ovat monen tarinan keskiössä. ”Koko Sompion suuri pyytövesi oli kumminkin Sompiojärvi, iso kaunis kalasammio, pyöreä kuin suksisauvan sompa.” (S. 115.)

Kun Paulaharju kuvaa kulkua Muteniajokea pitkin Sompiojärvelle, on kuin lukija olisi itsekin veneessä:

Tuttuina vain vähäisen katsahdetaan niin kivet kuin miehetkin ja sauvotaan edelleen. Siinä on Pikku-Iskemä, siinä Iso-Iskemä, tuossa Karhakkakallio, tuossa Aironsärkemäkivi, sitten Koskama, Suku-Nattanen, Hammaskivi, jo Isokallio, Anna-Sohvian leuka ja Tyttärenpylsy. Kaikki vanhoja hyviä tuttuja. Kyllä on nähty, väärtejä ollaan. (S. 116.)

Polttopuita kuljetetaan veneellä. Sompiojärvi, Mutenia, Sodankylä, 1937. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto.

Muistojen surumielinen Sompio

Sompiolaisten tarinat, tavat ja uskomukset saavat monin paikoin kaunokirjallisen muodon. Kirjan lopussa on kymmenien nimien luettelo tarinoiden varsinaisista kertojista, Paulaharjun sanoin ”muistelijoista”.

Paulaharjun tapana on kertoa, mitä Sompio milloinkin tekee: sinne souti Sompio, koko Sompio oli kuulemassa, Sompio piti saarnan, Sompio aherteli kyläkummullaan, Sompio vei hangille jouhilautoja, sai Sompio pudotella laulavia metsojaan, Sompio joutui juhlan pitoon ja niin edelleen.

Sompio on sekä paikkoja että ihmisiä, sekä mielen että olemisen tiloja. Ehkä sittenkin yhtä samaa olevaista kaikki? ”Sompio on kyllä suuri maa, vanhojen sompiolaisten ja lappalaisten avara valtakunta, mutta vähäväkinen.” (S. 17.)

Nykylukija voi monin paikoin aistia tekstissä surumielisyyttä. Paulaharju tuntuu olevan hyvin tietoinen siitä, että tämä sompiolainen elämänpiiri ei tule säilymään kovin pitkään. Hän puhuu toistuvasti vanhasta Sompiosta. Paljon on jo muuttunut, paljon on vielä muuttuva. ”Rannaton erämaa, pohjattomia korpia, kuutilosilmäisiä aapoja, villipeuroja, karjuvia kontioita − tämä oli vanhaa Sompiota.” (S. 215.)

Kolmisenkymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen iso vesi peitti alleen sen Sompion, jossa Paulaharjut muistelijoita kuuntelivat ja sompiolaisten elämään eläytyivät. Iso vesi oli ihmisen laatima: tekoallas.

Samuli Paulaharjun Sompio-kirjan kuvitusta. Piirros Sompion aavoilta. Kuva: Vesa Heikkinen.

Jutussa mainittavat sivunumerot viittaavat kirjan toiseen painokseen (Werner Söderström Osakeyhtiö, 1953). Jutun valokuvat Sompiosta ovat Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta.

Sompio: Luiron korpien vanhaa elämää on kuunneltavissa äänikirjana Yle Areenassa.

• Samuli Paulaharju: Sompio (äänikirja, Yle Areena)
  

Teksti: Vesa Heikkinen

Palaa otsikoihin