Viikon vinkit 2019
Västi kurjen siiven alla
Kielentutkijoiden kirjoituksia linnuista.
Muuttolinnut ovat palanneet! Monen kevät alkaa siitä, kun ensimmäisen kerran kuulee peipposen laulun tai näkee laulujoutsenten etsivän sulapaikkaa joesta, järvestä tai merestä.
Linnut ovat kiinnostaneet myös kielentutkijoita. Tähän vinkkiin on koottu joitakin kevääntuojia käsitteleviä kirjoituksia.
Uamusilla varain laulaa
Linnut puhuttavat kansaa. Sananparsikokoelmassa on paljon lintuihin liittyviä ajatuksia.
Se lintu joka uamusilla varain laulaa on ennen iltoo haukan suussa. (Eno)
Seun huono lintu joka ei höyheniijään kanna. (Hailuoto)
Kaunis on lintu harakkakkii, ku sitä harvo näkköö. (Kurkijoki)
Tijjaine om pakkasel lintu, se niiv viilata karnuttaa. (Laukaa)
Västäräkki tulee kurjen siiven alla. (Tyrvää)
Lintujen saapumista ja ääntelyä on seurattu tarkkaan. Suomen murteiden sanakirjassa kerrotaan muun muassa kuovista:
Kun kuovin ääni kuuluu, on talvi voitettu: kuovin kielhen ei kukhan kuole, vaikka kuin varhàn tulìs. (Alatornio)
Kun kuovi huutaa keväällä, voi hevosen laskea ulos: kuavist hepo elää. (Renko)
Ko kuulet kuovin äänen, älä meem merej jääle. (Kalajoki)
Kulli viittaa ainakin Pohjois-Karjalassa, Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa kuoviin, kai kuikkaankin. Kulli on kullittaja, joka ääntelee jotensakin ”kulliit, kulliit, kulliit” tai ”kuuli, kuuli, kuuli”.
Västit tietävät hyvää satoa
Sulatettuaan viimeisetkin jäät västäräkki vipelsi kyntömiehen kaveriksi. Käännetyiltä pelloilta einettä hakevaa lintua kutsuttiin kyntäjäksi, kyntäjäiseksi tai kyntölinnuksi. Lemillä tiedettiin, että sillo sopii kynteä jo ku kyntölintu ilmestyy. Uskottiin, että jos västejä on kylvöaikana paljon, se tietää hyvää satoa. Myös toukolinnuksi tai toukomieheksi pikkulintua puhuteltiin.
Västäräkki-nimen ”antajaa” ei saada enää selville ja tilille, sillä sana kuuluu hyvin vanhoihin suomalais-ugrilaista perua oleviin linnunnimiin, ja sillä on siis ikää tuhansia vuosia. On oletettu, että nimitys on ollut alkuaan linnun ääntelyä jäljittelevä eli onomatopoeettinen.
Alli allittaa, kaakkuri kaakkuroi?
Sanaston osalta päätin tutkia linnunnimiä. Niiden ääntelyä on tutkittu paljon, ja siitä on helposti saatavilla ornitologien tallentamaa tietoa, johon nimiä voi verrata. Maailmanlaajuisen vertailun kohteeksi valikoitui korppi, koska se elää kaikilla muilla mantereilla paitsi Etelä-Amerikassa. Lisäksi keräsin käen nimet sen esiintymisalueelta Euraasiasta. Halusin myös nähdä, kuinka suuri osa suomalaisista linnunnimistä on onomatopoeettisia. Lintukirjan Linnut värikuvina 274 linnusta lähes puolet oli nimetty niiden ääntelyn mukaan. Onomatopoeettisen nimen ovat saaneet esimerkiksi alli, huuhkaja, kaakkuri, kuikka ja liro.
Alkuperäisiä omia nimiä on ensin mainittujen lisäksi riekko, joka kuvaa onomatopoeettisena sanana tarkoittamansa linnun ääntelyä, ”käheätä, rietasta naurunräkätystä”, kuten Häkkinen osuvasti kuvaa (s. 31). Riekko-sanalle on siis onomatopoeettinen motivaatio. Itse linnusta saamme myös tietää, että muinaiset ateriatunkiot kertovat nimenomaan riekon olleen varhaisimpien suomalaisten ravintona vesilintujen ohella. Tämä on yllättävää, kun muistetaan, millainen asema suuremmilla kanalinnuilla sittemmin oli metsästysperinteessä.
Saamen kiiruna, balttien hanhi
Monet lintujen nimityksistä perustuvat alkuaan linnun ääntelyyn (alli, liro, viklo) tai linnun muuten aikaansaamaan ääneen (tikka). Omapohjaiseen sanastoon kuuluvat myös johdokset, joita on jonkin verran (kehrääjä, sieppo, urpiainen). – –
Linnunnimistössä on toki myös selviä lainoja lähialueiden kielistä. Balttilaisperäisiä ovat ainakin hanhi, harakka ja rastas, germaanista lähtöä taas haikara, haukka ja kana. Varpunen on lainaa venäjästä. Myöhemmin lainoja on saatu myös ruotsista tai ruotsin kautta (lunni, pingviini) ja saamelaiskielistä (kiiruna, piekana). Uusissa oppitekoisissa muiden maanosien lintujen nimissä on myös jonkin verran lainoja paikallisista kielistä (ou, tui, piopio).
Sallittakoon pieni sivuhyppy lintumaailmaan. Duurien ja mollien eroa kuvaavat mielestäni hyvin peipponen ja pajulintu: kumpikin laulaa hyvin samantapaista sävelkuviota, mutta peippo kaiuttaa sitä riemukkaan pirteästi duurissa, pajulintu lurittelee vienon surumielisesti mutta suloisesti mollissa. Näin ainakin ne kuulen. Laulamisen eroa voisi hyvin kuvata myös laatusanoilla ”kova” ja ”pehmeä”.
Rakkaalla linnulla monta nimeä
Tilhen murteelliset nimet tilhe, tihli, tilvi, tilkki ja tifli kuvaavat linnun hentoa, helisevää viserrystä. Peippo on ollut erilaisten piipittävien lintujen yleisnimitys, ennen kuin se on vakiintunut Fringilla-suvun suomalaiseksi perusnimeksi.
Punatulkun ulkomuoto on muhkea, mutta ääni on hiljaista jokellusta. Kansankielessä tulkuttaminen merkitsee epäselvää mutinaa.
Nimitys tilhi on levinnyt, osaksi kirjallisuuden myötä, eri tahoille
kansankieleen. Melko laajalti tilhi on tunnettu pihlajalintuna. Myös pihlajapyystä,
pihlajatilhestä ja pihlajakukosta on puhuttu.
Tilhen päälaen töyhtö on hyvä tuntomerkki, ja sen mukaan tulevat nimet tupsulintu, tupsupää, tupsuhyyppä, töyhtöpää ja harjapää. Niin ikään ulkonäköön, koreisiin siipisulkiin, viittaa Petäjäveden kirjosiipi.
Kittilän ja Inarin seuduilla tilhi on ollut korvarastas. Naapureina olevien saamelaisten kielessä linnun nimitys tarkoittaa aivan samaa: bealljerástis on sananmukaisesti ’korvarastas’.
Toimikunnan ehdottamia uusia nimiä olivat peukkulit ja naurulit. Nimet noudattavat samaa mallia kuin vanhat linnunnimet kerttuli, kuukkeli ja sirkkuli, joskin nimenmuodostustapa on toinen. Naurulit ovat aiempia naurutimaleita ja peukkulit peukaloistimaleita, eli uudet nimet on muodostettu vanhoista lyhentämällä. Nimien voi katsoa olevan riittävän selkeitä ja läpinäkyviä.
Teksti ja kuvat: Vesa Heikkinen
Vinkin ensimmäinen versio on julkaistu 16.4.2018.