Kotus-vinkit 2020
Kielimies Kekkapää
Urho Kaleva Kekkosen syntymästä 120 vuotta.
Urho Kaleva Kekkonen syntyi 3. syyskuuta 1900. Hänet muistetaan Suomen pitkäaikaisena presidenttinä, toki myös taitavana kielenkäyttäjänä.
Tähän vinkkiin on koottu joitakin nostoja kielentutkijoiden Kekkos-aiheisista kirjoituksista. Lisää Kekkos-tekstejä löytyy sivustomme haulla.
Kaskitalonpoika kenopää?
Kekkonen on itäsuomalainen, talonpoikainen sukunimi. 1500-luvun puolimaissa läntisessä Etelä-Savossa asui jo useita Kekkos-perheitä. Nämä kaskitalonpojat osallistuivat aktiivisesti Savon asuttamiseen, ja niinpä 1800-luvun alkupuoliskolla heitä asui koko Savossa mutta myös Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Sukunimen sisältö on edelleen arvailun varassa; nimeä Kekkonen on toistaiseksi tulkittu liikanimestä Kekkapää ’kenopää’.
Mies piti kauraa parempana kuin ruista ja valitti kuivumassa olevasta rukiista: näät olisivat kaurakekkòset nää, siis olis leipää leipää, mut ollaa ruiskuhilaat. (Kallivere)
pyöreäpohjainen, pystyyn lyödyn napapuun ympärille koottu ylöspäin suippeneva heinien (t. olkien) säilytyskeko
Pauhaava mylläri
Urho Kekkonen muistetaan monesta asiasta, ei vähiten terävästä kynästään. Hän käytti valtaansa myös kirjoittamalla kirjeitä. Satikutia saivat milloin lehtien päätoimittajat, milloin yritysjohtajat, milloin poliitikot. Tavalliselle kansalle Kekkonen postaili leikkisämmin.
Otava julkaisi Kekkosen kirjeitä vuonna 1976 kahdessa Kirjeitä myllystäni -kokoelmassa. Kekkosen mukaan hänen myllynsä on ”pauhaava, ryskivä, jyskivä ja jauhava mylly”, josta kirjeet sinkoavat vastaanottajille.
Yhdessä kuuluisimmista myllykirjeistään (1975) Kekkonen käyttää lausahdusta saatanan tunarit, joka vielä vuosikymmenten jälkeenkin elää omaa elämäänsä niin poliittisissa kuin muissakin yhteyksissä. Samana vuonna Kekkonen teatraalisesti runnasi kokoon hätätilahallituksen televisiokameroiden läsnäollessa:
Hyvät naiset ja herrat, kerron heti kärkeen, että olen vaivannut teitä tähän neuvonpitoon runnataksemme täällä tälle maalle kokoon viiden puolueen toimintakykyisen enemmistöhallituksen.
Oitis posahdetaan korkeaan tyyliin
Kielentutkija Lauri Hakulinen käsittelee kirjoituksessaan Urho Kekkonen ja sanomisen taito (teoksessa Urho Kekkonen – taivalta, linjoja, näkökulmia, toim. Eino S. Repo, Otava, 1960) Kekkosen tyyliä, hänen pakinoitaan ja puheitaan. Tässä joitakin katkelmia kirjoituksesta:
Asiapitoista tekstiä tervetulleesti tuoreuttavia ovat semmoiset metaforat, kuin että ”maamme on kulkenut milloin hitaamman, milloin kiivaamman inflaation kymessä”, että ”oli pakko ryhtyä etsimään keinoja talouselämämme vetämiseksi kuivalle maalle” tai että poliittisesti ennakkoluuloiset kansalaiset ”kulkevat lappusuitsissa”.
Joskus täten yksityisen sanankin valinta paljastaa, että tekijä on avoimin korvin kuunnellut ilmeikästä kansan miehen puhetta. Ajateltakoon vielä esim. seuraavanlaista tapausta:
Ja vaikka [sodanaikaisessa julkisessa kielenkäytössä] esillä olisi kysymys, jota ei sovi käsitellä arkisin sanankääntein, onko silloinkaan tarpeen, että oitis posahdetaan korkeaan tyyliin, josta useimmalle kuulijalle jää mieleen vain se, että kyllä se oli kovin kaunista, mutta mitä siinä mahdettiin sanoa, sitä ei jaksa muistaa.
Urho Kekkosen tyylin vahvoja puolia on kyky tarvittaessa huipentaa sanottavansa ydin selkeään ja iskevään ponteen.
Joku voi sanoa, että menettäköön markka arvonsa, pellolla ja puulla ja rukiilla säilyy aina arvonsa. Aivan oikein, niillä säilyy aina taloudellinen arvonsa, mutta entä jos markan mukana häviää se tekijä, mikä pitää pellon ja puun ja rukiin arvosta huolta, entäs jos pohjaan saakka viety inflaatio vie mukanaan kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme?
Pekka Peitsi on itse eräissä yhteyksissä lausunut ilmi käsityksensä huumorista henkisenä arvona ja erityisesti julkisen sananviljelyn aineksena:
Huumori kirkastaa ei vain kurjan syntymisemme tähän murheenlaaksoon vaan myöskin vaivaisen poismenomme ja kaiken raadollisuuden, mikä näiden rajapyykkien väliin mahtuu. Huumori ryydittää elämän.
