Kotus-vinkit 2020
Impivaaran henget
Nuivaa nurkkakuntaisuutta vai uutteraa uudisraivaajuutta? Vai jotain muuta?
Impivaaraan yhdistetään julkisessa keskustelussa useimmiten sellaisia asioita kuin sulkeutuneisuus, syrjään vetäytyminen, omillaan pärjääminen ja itsekseen mököttäminenkin. Mutta impivaaralaisuus voi tarkoittaa muutakin. Mitä kaikkea Impivaara ja impivaaralaisuus oikein merkitsevätkään teksteissämme ja puheissamme?
Yleiskieltä kuvaavassa Kielitoimiston sanakirjassa kerrotaan, että kyse on kielen kuvallisesta käytöstä. Impivaaralaisuus viittaa suomalaisten kansalliseen eristyvyyteen, nurkkakuntaisuuteen.
Impi veljesten vaarassa
Impivaaralaisuuden alkuperä on harvinaisen selvä. Asiaa valottaa Riitta Eronen kolumnissaan vuonna 1996. Impivaaralaisuus oli tuolloin otettu sanakirjaan, nykyisen Kielitoimiston sanakirjan edeltäjään Suomen kielen perussanakirjaan:
Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen pakopaikka Impivaara on luonut käsitteen impivaaralaisuus, jolla näyttää olevan käyttöä EU-Suomessakin. Sana on juuri päässyt sanakirjaan, nimittäin Suomen kielen perussanakirjan uusissa laitoksissa tulee olemaan hakusana impivaaralaisuus, jonka selitteenä on ’suomalaisten kansallinen eristyvyys, nurkkakuntaisuus’.
Seitsemässä veljeksessä kerrotaan tarina Impivaaran nimen alkuperästä:
SIMEONI. Huhkain tuolla korvessa huutelee, ja hänen huutonsa ei ennusta koskaan hyvää. Ennustaapa tulipaloa, tappeluksia ja murhia niinkuin vanhat ihmiset sanoo.
TUOMAS. Metsässä on huutaminen sillä virkana ja ilman mitään merkitystä.
EERO. Tässä on kylä, Impivaaran turvekattoinen talo.
SIMEONI. Mutta nyt on ennustaja muuttanut sijaa, huutelee tuolla vuoren harjulla. Siellä ennen, niinkuin tarina kertoilee, rukoili ”Kalvea impi” syntejänsä anteeksi, rukoili kaikki yöt niin talvella kuin kesällä.
JUHANI. Hänestäpä on tämä vuori saanut nimensä Impivaara. Kuulin kerran lapsena tuon tarinan, mutta onpa se jo enimmäksi haihtunut mielestäni. Veli Aapo, sinä juttele se meille tässä ikävän yömme vietteeksi.
Aapon tarinasta käy ilmi, että impi on kalpea, koska ”peikko imi hänestä veren aina viimeiseen pisaraan asti”. Peikko päätti pitää häntä ”ainiaan luonansa uumentojen yössä”. Niin elelee vuosia ”kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun”. Mutta öisin hän näyttäytyy kuin henkimaailman olento ”äänettömänä rukoilijana vuoren harjulla”.
Impivaara innoittanut nimenantajia
Nimiarkistosta tulee haulla Impivaara 95 osumaa. Nimi on annettu muun muassa monelle talolle ja tilalle sekä asumukselle, huvilalle, kesämökille, erä- ja metsäkämpälle, huvilapaikalle ja työläisasunnolle. Impivaara voi niin ikään olla vaikkapa töyräs, kangas, mäki, rinne, pelto, kallio tai niitty.
Impivaara on Suomessa käytössä myös sukunimenä. Digi- ja väestötietoviraston mukaan Impivaara on tätä nykyä noin kahdeksankymmenen suomalaisen sukunimi.
Impivaaralaisuus kehitystarinana
Impivaaralaisuuden tulkitseminen yksinomaan nurkkakuntaisuudeksi ei ehkä tee täyttä oikeutta Kiven kertomukselle. Toisenlaisesta tulkinnasta muistuttaa äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Tuula Uusi-Hallila Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran blogissa:
Impivaaralaisuus on jäänyt elämään kieleen kuvana eristäytymisestä. Nykykielessä se on paha sana, sillä nyt kaikkien kuuluu olla kaikkien kanssa ja mielellään tykätäkin kaikesta ja kaikista. Poliitikot ovat kauhuissaan torjuneet ajatuksen siitä, että olemme ulkopolitiikassa Impivaara-linjalla ja että talouspolitiikassammekin on impivaaralainen sävy. −−
Kannattaa lukea Kiven romaani loppuun. Kun veljekset vihdoin perustivat omat perheensä, kuka jäikään asumaan Impivaaraan? Kertoja kuvaa Tuomasta: ”Hän oli anteliain kaikista veljeksistä, ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä, kovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta ja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä, jonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän antoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton.”
Mitä impivaaralaisuus lopulta onkaan? Jos sitä katsotaan Impivaaran isännän Tuomaan näkökulmasta, se on komea kehitystarina. Vielä Hiidenkivellä juuri Tuomas oli se, joka olisi ollut valmis heittämään humalaisen Laurin kiveltä härkien eteen kuolemaan. Tarinan lopussa kohtaamme aivan toisenlaisen miehen.
Impivaaralaishenki ja kansan viljelys
Käsitykset impivaaralaisuudesta ovat ilmeisesti myös muuttuneet aikojen saatossa. Tästä saa vihiä tutustumalla vanhoihin lehtijuttuihin.
Satakunnan Kansa -lehdessä julkaistiin 5. toukokuuta 1921 laaja artikkeli ”Sanomalehtiammatti, sen vaatimukset ja sen kehittymisen edellytykset”. Kirjoittaja on nimimerkki ”Vanha sanomalehtimies”. Tekstissä kuvaillaan ylistävään sävyyn, miten veljekset raatavat Impivaarassa ja voittavat vastukset kovalla työllä:
Vuodet vierivät, ja missä ennen oli autio sompisuo, jossa vain kurjet pesiään rakentelivat, siellä seisovat nyt heidän heinätöyrynsä, missä ennen oli hallava korpi, siellä pellossa lainehtii valtainen vilja. −−
Ja tämä työ, tämä korven uudisviljelijän raskas työ vastoinkäymisineen ja myötäkäymisineen veljeksiä jalostaa, heidän näköpiirinsä laajenee ja he huomaavat, että he näkevät heille kotoisaksi käyneen Impivaaran takaa Suomen, isänmaan, näkevät, miten tämä isänmaa on kokoopantu juuri tuollaisista peltotilkuista, niittypaloista ja metsämaista ja kuinka tämän kansan kulttuuri, tämän kansan viljelys, tämän kansan menestymisen ehdot, perustuvat juuri tuollaiseen työhön jota hekin ahertaen ovat tehneet siellä salojen keskellä.
Kirjoittaja kutsuu tällaista uudisraivaajahenkeä ja kulttuurin rakentamista ”impivaaralaishengeksi”. Kirjoituksen perusteella impivaaralaishengessä ei ole painopiste muista eristäytymisessä, vaan eteenpäin menemisessä ja uuden luomisessa sekä peräksiantamattomuudessa. Kirjoittaja edellyttää samanlaista veljesten impivaaralaishenkeä omalta ammattikunnaltaan, ”sanomalehtimiehistöltä”.
Kivi-kooste Kotuksen sivuilla
Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla on laaja Aleksis Kivi -aiheisten juttujen kooste. Kivi ja sanomisen tapa -sivulla käsitellään Kiveä erityisesti kielenkäytön näkökulmasta.
Kivi (1834–1872) oli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Hänen teostensa vaikutus suomen kieleen ja kielenkäyttäjiin on mittaamaton.
Kivi hallitsi suvereenisti monia kaunokirjallisuuden tekstilajeja: runon, romaanin, näytelmän. Taiturimaisesti hän otti suomen kielen valtavat varannot omaehtoisen taiteensa käyttöön. Taikurin tavoin hän lumoaa yleisönsä yhä uudestaan.
