Voisiko käännöskukkakin kaunistaa kieltä?

Kirjoitan Twitterissä saatetta jakamaani juttuun. Kyseessä on mielipidekirjoitus, jossa kritisoidaan sitä, miten suunnitelmallista itsensä esiin tuomista työmarkkinoilla menestyminen nykyään vaatii. Olen jo muotoillut näytölle kysymyksen: ”Onko taito toitottaa omaa torveaan jo kaikilta vaadittava kansalaistaito?”

Kun twiitti on lähettämistä vaille valmis, olen kuulevinani korvissani äänen:

– ”Toitottaa omaa torveaan”? Eikö tuo nyt ole ihan suora käännös englannin fraasista ”toot one’s own horn”? Aika ankea anglismi.

Lainaa on, huomaan hieman harmissani. Mutta tajunnan toisesta nurkasta nousee erilainen ääni:

– Haittaako se? Ei kai kaikki toisesta kielestä tuleva ole automaattisesti tuomittavaa, vaan on hyvin ja huonommin toimivia lainoja. Tuo torventoitotustaitohan kuulostaa aika hauskalta. Alkusointu ja kaikki.  

Kohta mielessäni sinkoilee perusteluja puolesta ja vastaan.

– Eikö olisi parempi käyttää jotakin tutumpaa ilmausta? Tulisi ainakin varmasti ymmärretyksi. Tuosta ei voi olla varma.   

– Kai se siinä käyttöyhteydessään avautuisi… Mutta ehkä voisi sanoa ”kyky nostaa omaa häntäänsä”, niin kuin ”kukas kissan hännän nostaa” -sanonnassa. Se on vain aika tylsä. Juuri luin jutun, jossa kannustettiin välttämään vanhoja, virttyneitä sananparsia. 

– Vanha kunnon hännän nostaminen olisi ainakin selvästi suomea! Sehän se anglismien ongelma on, että ne valtaavat alaa kotoisemmilta sanonnoilta, jotka sitten ovat vaarassa unohtua kokonaan. Kieli köyhtyy. 

– Mutta eihän tässä ole kyse vielä mistään muotihokemasta, vaan nimenomaan uudesta tavasta sanoa asia. On ihan luonnollista hakea tuoreita, ilmaisuvoimaisia tapoja käyttää kieltä. Sitä kutsutaan väriloiston maksiimiksi, muistatkos. 

Tässä vaiheessa olen avannut hakusivun selvittääkseni tarkemmin, mitä väriloiston maksiimista onkaan sanottu. Se on kielentutkija ja suomensuojelija Lari Kotilaisen suomennos käsitteelle ”maxim of extravagance”, joka on peräisin saksalaiselta tutkijalta Martin Haspelmathilta. Tämän periaatteen mukaan ihmiset haluavat loistaa toistensa silmissä käyttämällä värikästä kieltä, joka tehostaa sanomaa ja auttaa erottumaan muista puhujista. Kun jokin ilmaisun tapa vakiintuu, aikanaan sen tilalle etsitään uutta.

Tieteellisten argumenttien edessä sisäinen kriitikkoni vaihtaa taktiikkaa:

– Olet kielenhuoltaja, sinun kuuluu kantaa erityistä huolta suomen kielen elinvoimaisuudesta! Sitä paitsi haluatko tuolla tavoin paljastaa, miten annat englannin vaikuttaa kielenkäyttöösi? Kai kohta jo ajatteletkin englanniksi, ja äidinkielen taitosi rappeutuu. Mitenpä teet töitä tylsyneellä työkalulla?

Hätkähdän. Kieltämättä pelottava uhkakuva. 

Toinen ääni kuitenkin tyynnyttelee:

– Onhan tuossa pointtinsa, mutta etkö kuitenkin liioittele? Hiukan nyt luottamusta omaan kielitajuun! Kielellä saa leikitellä ja kokeillakin, ainakin Twitterin kaltaisessa epämuodollisessa kanavassa. Aina ei tarvitse ottaa varman päälle. Kieli säilyy terveenä, kun sillä leikkii.

No, sehän sopii. Kielellä leikkiminen on aina ollut lempipuuhaani. Napsautan painiketta, ja twiitti solahtaa viestivirtaan.

Kieliasiat eivät aina ole mustavalkoisia, vaan monenlaisia valintoja voi perustella. Minä päädyin tässä käyttämään käännöslainaksi jäljitettävää ilmausta. Millaisen valinnan sinä olisit tehnyt? 

EEVA ÖÖRNI

Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa | Keskustele