Viron ja viron iästä

Kuinka Viro voi nyt jo täyttää 100 vuotta, kun se vasta reilut 25 vuotta sitten itsenäistyi? Aivan kaikille suomalaisille ei ole ollut selvää, että Viro todella itsenäistyi vain pari kuukautta Suomen jälkeen, 24. helmikuuta 1918. Tämän ”ensimmäisen Viron ajan” katkaisi laiton neuvostomiehitys vuonna 1940. Viidenkymmenen miehitysvuoden jälkeen Viro otti laulavan vallankumouksen siivittämänä itsenäisyytensä takaisin 20. elokuuta 1991. Tätä nimitetäänkin viron kielellä itsenäisyyden palauttamiseksi (iseseisvuse taastamine).

Peipsijärven jäällä. Kuva: Josh Merle Tootsi.

Entä kumpi on vanhempi kieli, viro vai suomi? Nekin ovat saman ikäisiä, jos niin nyt voi sanoa. Kielten iän määrittäminen on paljon vaikeampaa kuin valtioiden. Kaikki nykyiset itämerensuomalaiset kielet, suomi, viro, võro, vatja, inkeroinen, karjala, lyydi, vepsä ja liivi, olivat alkuun yksi ja sama kieli: myöhäiskantasuomi. Tätä kantakieltä puhuttiin joskus ajanlaskumme alkupuolella ennen kuin se alkoi hiljalleen jakautua omiksi murteikseen – samalla tavoin kuin vaikka suomen ja viron murteet myöhemmin ovat syntyneet. Kauempana toisistaan asuvien puhujien murteet kehittyivät omiin suuntiinsa eivätkä puhujat lopulta enää täysin ymmärtäneet toisiaan. Yksi tapa vetää raja kielen ja murteen välille onkin se, pystyvätkö puhujat kommunikoimaan sujuvasti keskenään.

Muistona yhteisestä alkuperästä suomessa ja virossa on kuitenkin vähintään tuhatkunta, mahdollisesti kaksikin tuhatta samaa sanaa, esimerkiksi jää, lumi, käsi, kala, puu ja vesi. Suomen ja viron sanat myös taipuvat enimmäkseen samoissa sijamuodoissa ja persoonapäätteillä: lause läheme homme merele taitaa olla suomalaisenkin ymmärrettävissä (’lähdemme huomenna merelle’).

Suomalainen huomaa helposti, että viron sanat ovat usein suomen sanoja lyhyempiä. Esimerkiksi vilja on viroksi perusmuodossaan vili, jota ei heti hoksaa samaksi sanaksi. Virossa omistusmuoto (genetiivi) taas on vilja (suomeksi viljan), joka onkin aivan selvä sama sana. Samalla tavoin kuuma on viroksi kuum, omistusmuodossa kuuma (’kuuman’). Naapuria merkitsevä viron naaber näyttää perusmuodossaan vieraalta, mutta omistusmuotoinen naabri (’naapurin’) on jo tutumpi.

’Täällä voi käyttää võron kieltä!’ Tällaisen tarran voi nähdä kaupan, kahvilan tai kampaamon ovessa Võromaalla. Kuva: Saarni Laitinen, Kotus.

Mutta mikä võro? Usein puhutaan pelkästä viron kielestä, mutta se on itse asiassa kaksi eri kieltä. Se jakautuu viroon ja võroon, jota on suomeksi kutsuttu myös eteläviroksi.

Eteläisessä Virossa puhuttava võro on kielihistoriallisesti oma kielensä, sillä se erkaantui ensimmäisenä yhteisestä kantakielestä. Võrossa onkin sanoja, jotka ovat samankaltaisia kuin suomessa mutta puuttuvat virosta. Tällaisia sanoja ovat vaikkapa lämmi, kõiv (suomen koivu), susi ja veli (viroksi soe, kask, hunt ja vend). Itämerensuomalaisista kielistä suomessa on nimittäin säilynyt eniten vanhoja piirteitä, kun taas virossa on tapahtunut enemmän muutoksia. Tämä ei silti tarkoita sitä, että mikään näistä kielistä olisi toista vanhempi.

Kirjakielten ikä on sen sijaan helpommin määritettävissä. Võro on jäänyt Virossa hieman lapsipuolen asemaan, sillä virolla oli kirjoitetun kielen alkuaikoina 1500–1800-luvulla kaksi kirjakieltä, pohjoisviron ja eteläviron kirjakieli. Näistä jälkimmäinen pohjautui Etelä-Virossa puhuttuun kielimuotoon, mutta voitolle jäi lopulta pohjoinen kirjakieli. Yleiskielen pohjaksi tuli niin sanottu pohjoisviro, ja eteläinen kielimuoto jäi murteen asemaan. Tähän ovat vaikuttaneet myös lainsäädäntö ja asenteet murteita kohtaan.

Viron kielellä on vankka asema tasavallan ainoana virallisena kielenä – ja EU:n virallisena kielenä samoin kuin suomella. Etelävirolaiset ovat kuitenkin koko ajan puhuneet omaa kieltään ja olleet käytännössä kaksikielisiä, sillä Viron yhteiskunnan kieli on viro. 1980-luvulta alkaen eteläviron kielen murteille, võrolle, setolle ja mulgille alettiin kehittää uusia kirjoitustapoja. Eteläviron käyttö on pikkuhiljaa laajentunut kotipiirin ulkopuolelle. On julkaistu omakielistä kaunokirjallisuutta, lehtiä ja levyjä sekä alettu viljellä omaa kieltä esimerkiksi kouluissa ja päiväkodeissa.

Kun ihmiset ovat ylpeitä ja iloisia kielestään, he käyttävät sitä ja puhuvat sitä lapsilleen. On yhtä lailla tärkeää, että yhteiskunta tukee omien kielten käyttämistä mahdollisimman monilla elämän eri osa-alueilla. Nämä asiat yhdessä takaavat sen, että kielet elävät seuraavienkin vuosisatojen ajan.

SOFIA BJÖRKLÖF & SAARNI LAITINEN

Kirjoittajat työskentelevät leksikografeina virolais-suomalaisessa sanakirjassa, joka ilmestyy vuonna 2018.

Sanakirjoja. Kuva: Sofia Björklöf, Kotus.

Palaa otsikoihin | 5 puheenvuoroa | Keskustele