Opi nyt kirjoittamaan, Mikael Agricola!

Mikael Agricola ei päässyt helpolla julkaistessaan ensimmäisiä suomenkielisiä kirjoja. Mitään yhtenäistä suomen kielen oikeinkirjoituskäytäntöä ei vielä ollut eikä voinutkaan olla olemassa, kun suomeksi oli kirjoitettu vasta kovin vähän. Papit olivat kopioineet omaan käyttöönsä keskeisiä rukouksia ja liturgisia tekstejä, ja muunkielisiin asiakirjoihin oli merkitty yksittäisiä suomenkielisiä henkilön- ja paikannimiä.

Muunkielisissä teksteissä sama kirjain saattoi merkitä useita eri äänteitä ja toisaalta samaa äännettä voitiin merkitä useilla eri kirjaimilla. Näin toimi siis Agricolakin suomea kirjoittaessaan. Loppusoinnun tuottamiseksi hän oli valmis jopa pieneen väkivaltaan suomen kieltä vastaan: saadakseen sanat nuori ja tuore rimmaamaan keskenään hän käytti tilapäistä sana-asua tuori.

Entä sitten Agricolan runon ihka ensimmäinen sana, oppe? Eikö hän erottanut, että opi-käskyssä on vain lyhyt p? Ja miksi hän on kirjoittanut sanan loppuun i:n tilalle e:n, vaikkei tässä kohtaa edes ole tarvetta loppusointuun?

Mikael Agricolan aikana ja vielä seuraavillakin vuosisadoilla oppia-verbi oli taivutukseltaan nykyistä monimuotoisempi. 1500–1700-luvuilla käytössä oli rinnakkain kokonaista kolme erilaista verbiä:

1. oppea, joka taipui minä open : sinä opet : hän oppee jne.
2. oppia, joka on säilynyt käytössä nykyaikaan asti
3. harvinaisimpana opeta, joka taipui kuten lämmetä, siis oppenen : oppenet : oppenee jne.

Opeta-vaihtoehto putkahtaa esiin vanhassa kirjasuomessa vain muutamalla kirjoittajalla ja vain tietyissä muodoissa. Esimerkiksi 1690-luvun ruumissaarnassa kerrotaan, kuinka Johannes Gezeliuksen piispana ollessa monda tuhatta – – täsä Hijppacunnasa oppenit Kirja lukeman, ja vielä 1700- ja 1800-lukujen taitteessa saatettiin kirjoittaa, kuinka kristitty oppene wastanottaman armo ilman edelläkäywäisiä tundomerkkejä.

Sen sijaan oppea piti pintansa aina 1700–1800-lukujen vaihteeseen asti, ja sanavartalo oppe- näkyy myös adjektiiveissa oppevainen ja oppematon. Tunnettiinpa sellainen sananparsikin kuin Oppenut oluen juo, oppematoin oksentaa. Mutta lopulta oppea joutui väistymään oppia-taivutussarjan voittokulun tieltä.

Vanhan kirjasuomen sana oppe on mahdollista lukea kahdella tavalla, joko [ope] tai [oppee]. Tekstiympäristö osoittaa – ainakin useimmiten – kumpaa kirjoittaja on tarkoittanut. Agricolan teoksissa on yksi oppe-esiintymä, joka tarkoittaa varmasti muotoa [ope]: kieltolauseessa eijuet he quitengan wanhurscautta oppe. Yleensä oppe on kuitenkin luettava [oppee], kuten Agricolan suomennoksessa Ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä Teiden waimon pite wait oleman Seurakunnissa – – Mutta ios he iotain tachtouat oppe, nin kysyken Miehildens Cotona sekä vuoden 1642 Bibliassa Siirakin kirjan selityksessä Hyena – – On yxi eläin Egyptis, joca oppe cudzuman coiran nimeldäns nijncuin ihminen.

Siis onko Agricolan runon avaussana oppe tulkittava kehotukseksi [ope] vai toteamukseksi [oppee]?

Kun runoa lukee vähän pidemmälle, ensimmäinen tulkintavihje löytyy heti kolmannesta säkeestä: Oppe nyt wanha, ia noori / joilla ombi Sydhen toori. / Jumalan keskyt, ia mielen. Tähän jatkoon sopisi lukuasu [oppee nyt vanha ja nuori – – Jumalan käskyt ja mielen].

Mutta vähän myöhemmin Agricola esittää kehotuksen Lue sijs hyue Lapsi teste [lue siis, hyvä lapsi, tästä]. Se tuntuu runon alkusäkeen parilta – siis pitäisikö ensimmäinen säe sittenkin lukea [ope nyt, vanha ja nuori]? Kyllä vain, sillä runo muodostaa kokonaisuudessaan aapiskirjan ”käyttöohjeen”.

Maisteri Mikaelin ensimmäisen teoksen ensimmäisille riveille näyttää siis jääneen harmillinen kielioppivirhe ”ope Jumalan mielen”. Se ei kuitenkaan himmennä hänen ansioitaan suomen kirjakielen alkuunpanijana.

Hyvää suomen kielen päivää!

ELINA HEIKKILÄ

Kirjoittaja on Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittaja.

Mikael Agricolan teokset Kotuksen aineistopalvelussa

Palaa otsikoihin | 4 puheenvuoroa | Keskustele