Jappastaan ja juppastaan
Kun jappaistaan, ei asioita tekaista saati sutaista nopeasti, vaikka verbityyppi siltä kuulostaakin. Pitkien taivalten juppaiseminen ei sekään käy hetkessä, varsinkaan hölttäisevissä jalkineissa.
Viime
aikoina hallitusneuvottelujen kielessä esiintyneellä murteellisella jappaista-verbillä viitataan jahkailuun,
vatvomiseen ja päätöksenteon lykkäämiseen. Suomen murteiden sanakirjassa jappaista-verbistä on esimerkki
Pohjois-Pohjanmaalta Paavolasta (nykyisestä Siikajoen kunnasta): Mitä tuosa
jappasee
(= jankuttaa) alituisesti yhtä ja sammaa?
Arkisessa nettikielessä jappa(i)sta ja
sen substantiivijohdos jappa(i)su
vaikuttavat elinvoimaisilta. Ainakin keski- ja pohjoispohjalaisessa
nettikirjoittelussa jappasuksi on kutsuttu
niin tuloksetonta sanaharkkaa keskustelufoorumilla kuin kunnallishankkeen
hidasta etenemistäkin.
Jappaista muistuttaa
momentaanijohdoksia, -aista-, -äistä-loppuisia verbejä, joiden kuvaama
tapahtuma on hetkellinen: ampaista, kysäistä, läimäistä. Suomen murteissa on kuitenkin runsaasti esimerkkejä myös sellaisista -aista-, -äistä-verbeistä, joissa ei korostu äkillisyys tai lyhytkestoisuus vaan
pikemminkin jatkuvuus. Nämä
verbit ovat tyypillisesti kuvailevia ja värikkäitä, ja eniten tietoja niistä on savolais-, keski- ja
pohjoispohjalais- sekä peräpohjalaismurteista.
Monet näistä verbeistä kuvailevat ihmisen
tai eläimen liikkumista. Pitkät matkat se muori vielä jaksaa halttasta, on sanottu Muhoksella. Kuikkia
lentää, kommeita lintuja hoakasoo,
on Puolangalla pantu merkille.
Pälkjärvellä on ihmetelty: Kuka siellä kantakengässä kappasoo? Vaivalloinen kävely voi olla esimerkiksi jiehkaisemista, kuppaisemista tai känttäisemistä,
kepeä kulku taas hilppaisemista, kippaisemista tai teppaisemista.
Verbit voivat myös esiintyä toisen verbin yhteydessä tuomassa ilmaukseen
lisäväriä. Kaksi
miestä kävellä haippasee tuola tietä
pitkin, on Kittilässä sanottu. Rautavaaralainen
kertoo viisaasta hevosestaan: Minä tuolla kirkolla heitin irtij
ja käskiv voan kottiin, niin se tullaj
juppas kottiin. Kesälahdella
luonnehditaan vanhan ihmisen kumarassa niittämistä: Siellä
ukko niitteek kuukkassoo.
Heilumista ja hölskymistäkin voi nimittää monin tavoin: Minkä pää nyökkäsee sen takapuoli helttasee, kuuluu sananparsi Alatorniolta.
Puolangalla hammeen
helemat heippasoo kävellessä ja Kajaanissa väljät
kengät ruppee
hölttäsemmään. Myös heiluvan esineen ääntä
voidaan kuvailla: porunkellot (= poronkellot) helkkasevat (Kainulasjärvi ) ja
kärrit kulokeek kolokkasoovat (Juva).
Kuten jappaista-verbi liittyy myös jahkaista puhumiseen. Hämäläismurteissa ja
lähialueilla se merkitsee lörpöttelyä ja jaarittelua: Jahkasee
sitä yhtä ja sammaa (Orivesi); No
sehän sitä ny jokkaiselle jahkasee
(Keuruu). Kortesjärvellä samalla sanalla on tarkoitettu ihmettelyä tai
päivittelyä: Minä
olen jahkaassu että rumasta
miehestäpä se tyttö huolii.
Lisää -aista-, -äistä-verbeistä:
Iso suomen kielioppi § 368
RIIKKA TERVONEN
Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimittaja.
Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele
Suomen murteiden sanakirjassa ja Suomen murteiden sana-arkistossa on tietyt hakusanoitusperiaatteensa. Yhtenäisyyden vuoksi puheena olevat verbit on hakusanoitettu sanakirjassa yleiskielen mukaisesti -aista-, -äistä-loppuisiksi. Myös tässä blogitekstissä eräät verbit on mainittu yleiskielisessä hakusana-asussaan silloin kun ne eivät esiinny esimerkkilauseissa.
Murrearkistosta ei myöskään löydä esimerkiksi ”vatuloija”-hakusanoitettua verbiä, vaan hakusanana on vatuloida.
Edustavat murre-esimerkit tietenkin antavat todellisen kuvan sanojen käytöstä.