Kesäleijona: sanakirja- vai rantakunnossa?

Sanojen käytön seuraaminen on merkittävä osa työtäni. Minulla ei oikeastaan ole sanatonta vapaa-aikaa, sillä sanat pyörivät päässäni koko valveillaoloajan. Vapaalla ollessa tällainen pyörittely on kuitenkin yleensä mukavaa makustelua.

Sanat maistuvat toisinaan makeilta, toisinaan karvailta. Jotkut huvittavat, jotkut harmittavat. Viime aikoina – varmaankin kuluvan vuodenajan vuoksi – mielessäni on kieppunut hassunhauska kesäleijona.

Muotileijona, salonkileijona, rantaleijona… Nämä leijona-loppuiset sanat löytyvät vanhastaan Kielitoimiston sanakirjasta. Leijona-sana-artikkelissa merkityksiä ja käyttöyhteyksiä kuvataan näin:

Kuv. – – miehistä jotka tekevät vaikutuksen etevyytensä, käytöksensä, muodikkuutensa tms. takia. 

Liike-elämän nuoret leijonat.

Muoti-, salonkileijona.

Rantaleijona.

Kesäleijonaa ei sanakirjassa ole.

Nyt ei siis puhuta Ruokolahden leijonasta. Ruokolahden leijonahan oli ilmiö, johon liittyi useita leijonahavaintoja kesällä 1992 Ruokolahden ja Imatran suunnalla. Leijonalla on oma pitkä Wikipedia-sivunsakin. Viime kesän ”ruokolahdenleijona” oli Haminan mursu – surullinen juttu.

Kreikkalainen leijona

Kun alan pohdiskella jonkin sanan olemusta, selvittelen monesti ensiksi sen alkuperää ja käyttöä. Etymologiasta viehättyneille on nykyään olemassa oiva työkalu, Suomen etymologinen sanakirja. Se on Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) julkaisema, kielestä kiinnostuneiden ilmainen apuväline, kuten Kielitoimiston sanakirjakin.

Leijonan alkuperä löytyy tuosta etymologisesta sanakirjasta ja Kotuksen verkkosivuilta. Klaas Ruppel kirjoittaa:

Sana leijona on kulkeutunut meille ruotsin (leijon, nykyään lejon) ja latinan (leo) kautta kreikasta asti, jossa leijona on león.

Onko se yleinen, vakiintunut, tyypillinen?

Miksei yhtä leijonatyyppiä, kesäleijonaa, sitten ole Kielitoimiston sanakirjassa? Tähän kysymykseen voisi vastata sanakirjan kuvauksen avulla: Sanakirja pyrkii kuvaamaan sitä, mikä on kielessä yleistä, vakiintunutta ja tyypillistä. Sekin, mikä on harvinaista tai tilapäistä, kuuluu kieleen vaikka ei sanakirjaan.

Leikillinen kesäleijona ei loppujen lopuksi ole kovin yleinen sana – esimerkiksi sille läheinen ja sanakirjasta löytyvä rantaleijona on paljon käytetympi. Vaikuttaa siltä, että kesäleijona on ollut yleisimmillään reilu kymmenen vuotta sitten. Keskustelupalstalla vuonna 2008 joku kuvaili kesäleijonaa sanoin ”peitonsyrjässä poukkoileva kesähellyyttä kaipaava keskenkasvuinen kesäleijona”. Jotain osuvaa tuossa luonnehdinnassa on!

Mediassa äänestettiin vuoden kesäleijonaa. Iltalehti otsikoi: Kesäleijona 2011 – Tässä on kymmenen karvaisinta!

Onkohan aika ajanut tällaisten kilpailuiden ohi? Miss Suomi -kisat ovat esillä vain vähän verrattuna takavuosiin. Suomen seksikkäin mies -äänestys puolestaan oli Eeva-lehden järjestämä lukijaäänestys vuosina 1995–2018, mutta äänestys päätettiin lopettaa: lehden toimitus ”ei kokenut tittelin kuvastavan sen merkitystä kuten oli tarkoitus”.

Rantakuntoon!

Kai kesäleijonia sentään vielä rannoilla tapaa? Siitäpä juolahtaa mieleen vielä rantakunto-sana. Miten kunto oikeastaan liittyy rantaan, ellei ajatella 1990-luvun rantahengenpelastajista kertova Baywatch-sarja (jota esitettiin Yhdysvalloissa vuodesta 1989 vuoteen 2001)?

Rantakunto liittynee eräänlaiseen näyttäytymiskuntoon, fyysiseen kelpoisuuteen, mikä käy ilmi Kielitoimiston sanakirjan rantakunnon käyttöesimerkistäkin: ”Treenasi itsensä salilla rantakuntoon.”

Ehkäpä kuitenkin tänä kesänä voimme noudattaa tuttavani rantakuntomääritelmää: rantakunnossa ollaan silloin, kun laitetaan uimapuku päälle. Hyvää kesää!

• Kielitoimiston sanakirja: leijona
• Kielitoimiston sanakirja: muotileijona
• Kielitoimiston sanakirja: salonkileijona
• Kielitoimiston sanakirja: rantaleijona
• Kielitoimiston sanakirja: rantakunto
• Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä: jalopeura ja leijona
• Suomen etymologinen sanakirja: leijona

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele