Parhautta!

Tuoreessa Ympäristökasvatus-lehdessä eräs osallistuja muistelee valtakunnallista ulkona oppimisen tapahtumaa:

Ihan parhautta oli nähdä rakkaita ystäviä ympäri Suomen ja tutustua uusiin huipputyyppeihin!

Substantiivin parhaus käyttö tämäntyyppisissä yhteyksissä ärsyttää monia kielenkäyttäjiä, jotka kuvailisivat kokemusta mieluummin adjektiivilla paras: ”Parasta oli – –!” Jos kuulut tähän ärtyneiden joukkoon, ehkä sinua rauhoittaa, että sana parhaus ei ole someajan kotkotuksia vaan paljon vanhempaa perua. Parhaudesta on nimittäin ollut puhetta jo vuonna 1544 Mikael Agricolan Rucouskirian psalmisuomennoksessa:

Meiden Elinaijkam pysypi seitzemenkymmende wootta, eninnäki cadexenkymmende aijastaika, Ja cosca se parahus on ollut, nin se on Tusca ia töö ollut, Sille se nopiasta poijsmene, ninquin me poijslenneijsim (Ps. 90:10)

Parahus? Ensi lukemalta voisi tulkita, että Agricola on tarkoittanut parahdusta, joka kieltämättä sopisi ihmispolon reaktioksi elämän työhön ja tuskaan. Mutta ei. Seuraavissa psalmisuomennoksissa substantiivin parahus tilalla on adjektiivin superlatiivimuoto, Agricolan Psaltarissa vuonna 1551 parahin, ja vuoden 1642 Bibliassa paras.

Paras: adjektiivi toimii substantiivina

Vanhan kirjasuomen teksteissä paras-adjektiivia on käytetty runsaassa määrin substantiivin tapaan. Agricolan suomennoksessa Kirjeestä filippiläisille Paavali opettaa:

elken cuki itze parastans catzoco, waan iocainen toisensa parasta (Fil 2:4)

Tällainen adjektiivin käyttö substantiivina on toki aivan mahdollista edelleen. Uuden testamentin nykyisessä suomennoksessa sama kohta kuuluukin:

Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta.

Kuten tässä raamatunkohdassa, substantiivinen paras tarkoittaa etua tai hyötyä. Ruotsin vallan aikaisissa teksteissä puhutaan toistuvasti niin valtakunnan kuin kansan parhaasta tai asetetaan vastakkain oma ja lähimmäisen paras. Ideaalitapauksessa oma ja yhteinen paras tietysti yhdistyvät, kuten 1730-luvun asetustekstissä:

maan asujamet neuwotan ja päällepannan, heidän oman ja yhteisen menon parahan tähden ‒ ‒ laittaman kiwi-aitoja

Samaan tapaan substantiivin tehtävässä on käytetty (ja käytetään edelleen) myös adjektiivia hyvä. Agricola kirjoittaa Käsikiriassaan (1549) julkisynneistä: ”se on ychteinen hyue, ette sencaltaiset rangaistan”. Hyvän ja parhaan voi myös rinnastaa, kuten Christfrid Ganander tekee vuonna 1784 ilmestyneessä satukirjassaan:

Yhteistä parasta ja hywää pitää aina ennemmin etsittämän ja pyyttämän, kuin omaa ja erityistä.

Käännösteksteissä adjektiiveja hyvä ja paras käytettiin aluksi substantiiveille tyypillisissä tehtävissä paljolti siitä syystä, että suomennosten ruotsinkielisissä lähdeteksteissä käytettiin vastaavanlaisia ilmauksia.

Oma ja yhteinen paras vaatii kiviaitoja. Kuva: Gösta Grotenfelt 1897. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Substantiivit etu ja hyöty ovat ilmestyneet suomenkielisiin painotuotteisiin vasta Agricolan jälkeisillä vuosisadoilla. Hyöty-sanaa on ensimmäisenä käyttänyt Hemminki Maskulainen vuonna 1616 painetuissa Piae cantiones -suomennoksissaan, ja etu-sana on aloittanut esiinmarssinsa 1730-luvulla. Vakiintuneiden hyvä- ja paras-sanojen suosioon ne eivät kuitenkaan yltäneet aikoihin. Edun ja parhaan saattoi silti rinnastaa, kuten Zacharias Cygnaeus on tehnyt raamatunhistorian suomennoksessaan vuonna 1774:

[Palvelijoiden] pitä oleman Isännillens kuuliaiset – – ja etsimän heidän etuans niinkuin omaa parastans

Parhaus: adjektiivista johdetaan substantiivi

Joskus suomenkielisten tekstien kirjoittajat kokivat tarpeelliseksi käyttää hyvä- ja paras-sanojen asemesta sanoja, jotka olivat paitsi merkitykseltään myös muodoltaan selvästi substantiiveja ‒ siis sanoja hyvyys ja parhaus. Näitä substantiivijohdoksia vanhan kirjasuomen teksteistä löytyy kuitenkin vain murto-osa substantiivisesti käytettyjen hyvä- ja paras-adjektiivien runsaudesta. Esimerkiksi kirkkolain suomennoksessa vuodelta 1688 puhutaan rukoilemisesta ”Waldacunnan hywyden, ja yhteisen Maanrauhan edest”, ja vuonna 1772 kuningas vakuutti:

[Me tahdomme] suojella itsekutakin meidän uskollisista alamaisistamme elatus-keinonsa harjoituxesa, nijn lawialda kuin se ei ole wahingollinen yhteiselle parhaudelle.

Nykysuomessakin käypä ja produktiivinen substantiivijohdostyyppi on adjektiivin positiivimuodosta tehty, kuten hyvyys ja vanhuus. Parhaus sen sijaan on aivan omanlaisensa johdos, koska sen kantasanaksi hahmottuu ainakin nykyihmiselle adjektiivin superlatiivimuoto paras. Kielihistoriallisesti parhaus-sanan taustalla häämöttää jo ammoin käytöstä jäänyt adjektiivi *para, joka ei alkujaan olekaan ilmaissut hyvyyden äärimmäistä runsautta vaan väljemmin sopivuutta.

Sen sijaan omana aikanamme käytetään kyllä komparatiivikantaisia substantiivijohdoksia, kuten nuorempi-muodosta johdettu nuoremmuus: ”Keitä sinä nuoremmuuttasi kahvit!” Jossain määrin niitä on saatettu käyttää jo vanhan kirjasuomen kaudella. Ainakin Ganander esittää 1780-luvulla valmistuneessa sanakirjakäsikirjoituksessaan Nytt Finskt Lexicon adjektiivien komparatiivimuodoista johdetut substantiivit nuorempuus, vanhempuus ja parempuus. Äskeisen kahvinkeittoesimerkin tapaan myös Gananderin esimerkkilauseissa näillä substantiiveilla perustellaan, miksi puhekumppani on sopivampi tekemään jotakin: ”puhu sinä wanhempuudes wuoksi”.

Kahvipannu avotulella hirsikodassa. 1926. Kuva: Ahti Rytkönen. Museovirasto.

Substantiivi toimii adjektiivina: parhautta!

Mutta palataan vielä substantiiviin parhaus. Menneinä vuosisatoina sitä on siis käytetty substantiivin perustehtävässä, viittaamaan asiaan, jota nykyään kutsumme ehkä ensi sijassa eduksi. Näin 1750-luvulla painetussa asetuksessa:

cosca yhteinen menestys sitä waatij, nijn pitä caicki oman hyödytyxen ja parhauden perääncatzomiset seisahtaman

Puhuuko enää kukaan parhaudesta tässä mielessä? Tuskinpa vain. Entä miltä kuulostaa Johannes Wegeliuksen kehotus ”meidän pitä – – wälttämän caickia waaroja ja wahingon tiloja parahudem jälken” vuodelta 1747? Nykyään sanoisimme tuossa kohtaa ”parhaamme mukaan”.

Siinä, missä adjektiivia paras on vuosisatojen ajan käytetty jatkuvasti myös substantiivina, substantiivi parhaus ehti kaikkinensa painua jo unholaan. Mutta viime vuosina se on kokenut ylösnousemuksen ja löytänyt uuden, adjektiivimaisen käyttötavan.

En usko, että parhautta-muodon käyttäjät ovat välinpitämättömiä kielen vivahteita kohtaan. Ehkä he etsivät uutta keinoa ilmaista innostuksensa ylenpalttisuutta, kun tavallinen superlatiivi tuntuu liian laimealta. Tai ehkä he yksinkertaisesti nauttivat kielellä leikittelystä.

ELINA HEIKKILÄ

• Anna-Rosa Polso: Ihan parhautta! (Kielikello, 3/2017)

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele