Luteraanit ja muut evankeliumilliset kristityt

31. lokakuuta 1517 Martin Luther julkaisi 95 teesiään roomalaiskatolisen kirkon anekauppaa vastaan. Naulasiko hän teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen, kuten yleisesti kerrotaan, se onkin sitten ihan toinen juttu. Niin tai näin, tasan 500 vuotta sitten vyörähti liikkeelle tapahtumaketju, jonka kaikkia ulottuvuuksia Luther tuskin saattoi aavistaa kommentoidessaan kärkevästi äitikirkon käytänteitä.

Miksi luterilaisia kutsuttiin ennen 1800-lukua?

Vuosipäivän kunniaksi selvitämme, mitä nimityksiä vanhassa kirjasuomessa on käytetty Lutherin opin kannattajista. Luterilaisia he eivät vielä Ruotsin vallan aikana olleet, sillä sana luterilainen on vakiintunut suomenkieliseen kirjallisuuteen vasta 1800-luvulla. Vanhan kirjasuomen sanakirjasta (VKS) löytyy kuitenkin muita johdoksia nimestä Luther: luteraaneri, luteraani, luterialainen ja luterillinen. Kaikilla neljällä on viitattu Lutherin opin kannattajiin, mutta yksikään ei ole ollut suomenkielisessä kirjallisuudessa kovin yleinen. Esimerkiksi lut(h)erialainen-sanaa esiintyy vain yhdessä asetuksessa vuodelta 1781, jossa säädetään toisiin kirkkokuntiin kuuluvien kohtelusta:

pitä Meidän Lutherialaiset Pappimme, koska heitä hywästä tahdosta pyydetän, wihkimän heitä, todistettawasti tapahtunen Kuulutuxen jälken, ja hautaman niitä jotka owat wierahasta Religionista

Suosituin näkyy olleen luteraani-nimitys, jota on käytetty sekä 1600- että 1700-luvulla.  Seuraava muistutus on Thomas Rajaleniuksen saarnasta 1650-luvulta:

Löytän myös nijnen Lutheraneingin seas, ymmärtämättömiä

Nimeen Luther pohjautuvia johdoksia näyttää vanhassa kirjasuomessa käytetyn niin harvoin, että puhdasoppisuuden ajan kirkonmiehet eivät millään ole voineet selviytyä niin vähillä oman kirkkokunnan maininnoilla. Täytyy laajentaa etsintää toiseen sanapesyeeseen, evankeliumi-sanan johdoksiin.

Luterilaiset olivatkin evankeliumillisia

Johan alkaa löytyä! Vanhan kirjasuomen sanakirjassa esitellyistä evankeliumi-substantiivin johdoksista nimenomaan luterilaisen opin kannattajiin on viitattu ainakin sanoilla evankeliumillinen ja evankeliuminen. Kolmikymmenvuotisen sodan lopulla vuonna 1648 kuningatar Kristiina vakuutti alamaisilleen, että kuluista huolimatta kannatti pitää Ruotsin lähettiläät Osnabrückissä rauhanneuvotteluissa:

toiwoin nijn tämän werisen sodan loppua, ia meille ia caikille ahdistetuille Ewangeliumilisille yhteist lepo ia rauha

Evankeliumillinen-sanaa on käytetty paljon, myös laajemmassa merkityksessä ’kristillinen; Raamatun mukainen’. Tavua lyhemmästä evankeliuminen-johdoksesta sen sijaan löytyy vain pari esiintymää, joista toinen on Jacobus Raumannuksen luterilaisten tunnustuskirjojen suomennoksessa vuodelta 1651. Siinä lukijoille muistutetaan, että

Augsburgin Tunnustos – – caikille Euangeliumisil' ia oickias opis olewille, heidän vskons – – oigenuxexi asetettin

Entä keitä ovat evankeliläiset, VKS:n selitteen mukaan ’oikeauskoiset kristityt’? Sanakirjan ainoa esimerkki on vuoden 1642 Biblian jälkihuomautuksesta, ja siinä varoitetaan Antikristuksen joukoista eli niistä kristityistä, ”joilla on yhtäläiset Sacramentit oikeitten Evangeliläisten cansa, ja owat cuitengin heidän surimmat wainojans”. Kuulostaa siltä, että raamatunsuomentajan mielestä oikeita evankeliläisiä ovat vain ja ainoastaan luterilaiset.

Evankeliumillisesta luteraanin opista evankelis-luterilaiseen seurakuntaan

Adjektiivit evankelinen ja luterilainen ovat kumpikin myöhempää perua. Adjektiivia evankelinen on 1840-luvun alussa käyttänyt ainakin Reinhold von Becker vuoden 1843 koulujärjestyksessä. Adjektiivin lutherilainen – tuolloin vielä h:n kera kirjoitettuna – varhaisimpiin esiintymiin kuulunevat Suomettaressa vuonna 1849 julkaistut kirjoitukset, joissa puhutaan Preussin luterilaisesta osasta ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

Nykyiseen rinnasteiseen muotoonsa evankelis-luterilainen Suomen kirkon nimeen kuuluva määrite on lähtenyt vakiintumaan vasta 1800-luvun loppupuolella, ennen kaikkea vuoden 1870 kirkkolain vauhdittamana, olihan laki nimeltään Kirkkolaki ewangelis-lutherilaiselle seurakunnalle Suomessa. Mutta jonkinlaisia esiasteita tälle rinnastukselle löytyy jo varhaisemmistakin teksteistä, vaikka rinnastettavat niissä ovatkin olleet keskenään erimuotoisia.

”Cosca en Me sijnä puhtaasa Evangeliumillisesa-Lutheranin Opisa ole ainoastansa syndyneet ja ylöscaswatetut, waan myös, olemma wissit ja wagaat sen Jumalallisesta Totudesta”, kuningas Aadolf Fredrik vakuutti alamaisilleen vuonna 1751; niin kuningasperheessä kuin valtakunnassa muutoinkin viljeltäisiin puhdasta ja oikeaa evankeliumillista uskoa. Lähes sata vuotta myöhemmin, vuonna 1845, Maamiehen Ystäwä ‑lehdessä mainostettiin uutta evankeliumikirjaa, joka oli tarkoitettu käytettäväksi ”Ewangelisen Lutheruksen Seurakuntain Jumalan palweluksessa”.

SANNA NISSINEN ja ELINA HEIKKILÄ

Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (suomen kielen lautakunnan suositus)

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele