Elävät päät -blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.
Päivä oli palavimmillaan
Mitä ikinä kesältään tahtookaan tai mihin sen käyttääkään,
tarkkailee moni sääennusteista lämpötilan kehitystä silmä kovana. Elokuussa
ilmat alkavat jo viiletä, mutta ajoittain voi astahtaessaan ulos ilmastoidusta
konttorista vielä huudahtaa: ”Onpas täällä palavaa!”
Siis täh? – Vieläkö kuumuutta kutsutaan yleisesti palavuudeksi, tai paremminkin:
onko niin joskus tehty? Kielitoimiston
sanakirjassa adjektiiville palava
mainitaan eriasteisesti kuvallisia merkityksiä, ja kielikorvani komppaa mukana.
1900-luvun alkupuolen yleiskieltä kuvaavassa Nykysuomen sanakirjassa puolestaan kerrotaan, että sanan
verbinluonne on yhtäältä ”ilmeinen” ja toisaalta ”hämärtynyt”. Toisin sanoen
sillä voidaan luonnehtia yhtä lailla sekä konkreettisesti että kuvallisesti
palavia tarkoitteita. Siis periaatteessa näin:
Minun tuli palava katsellessani, kuinka Mooseksen palava pensas syttyi Auringon palavista säteistä päivän ollessa palavimmillaan.
Okei.
Palava pensas, palava sonta
Mutta kyllä tosiallisestikin palavista asioista on aivan kuranttia puhua
palavina. Loppukeväästä uutisoitiin, miten palavat joutsenet saattavat sytyttää
maastopaloja törmäiltyään sähkölinjoihin, ja hieman tätä aiemmin palavan auton
aiheuttamasta palovaarasta. Mutta onkohan merkitys ’tulessa oleva’ levikiltään
yleisin, ja eroaakohan nykyinen käsitys palamisen luonteesta jotenkin siitä,
miten entisaikojen ihmiset palamisen mielsivät?
Osviittaa näistä asioista saanee vilkaisemalla, millaiset asiat miellettiin
palaviksi Ruotsin vallan ajalla. Varmasti ainakin tuli oli palava aivan samalla
tavalla kuin nykyäänkin, ja tuskin kuvallistenkaan merkitysten kohdalla on
pyörää keksitty uudelleen. Raotetaan siis Vanhan
kirjasuomen sanakirjan (VKS) aineistoholvin ovea ja vilkaistaan, millaisissa
yhteyksissä sanaa palava on käytetty
1500–1700-luvuilla.
VKS:n aineiston perusteella palava-sanan
voi todeta olleen konkreettista ja kuvallista käyttöä, mutta rajanveto ei ole
aina aivan selvä. Osassa esiintymistä on selkeästi kyse nimenomaan
merkityksestä ’tulessa oleva’, mutta tämä ei ole suinkaan ainoa palavan merkitys eikä edes käytöltään yleisin.
Muita konkreettisia merkityksiä ovat esimerkiksi ’polttava, kuuma’ ja jopa
’maatuva’.
Mutta entäpä palava päivä?
Paahteisesta säätilasta adjektiivia on käytetty ainakin 1600-luvulta lähtien,
näin tekee esimerkiksi Eerik Sorolainen
Postillassaan vuodelta 1621: ”twlen löhkä palawalla ajalla – – wirgotta ihmisen”.
’Kuumissaan olevaa’ sillä on puolestaan tarkoittanut jo Mikael Agricola Ilmestyskirjan käännöksessä vuodelta 1548: ”Inhimiset
tulit palauaxi swresta helteste”. Tässäkin helteisyys on väkevästi läsnä. Adjektiivin
merkitys näyttää liukuvan konkreettisesta tulessa olemisesta tulisen kuumuuden
kautta sään polttavuuden ja kehon lämpöisyyden merkitsemiseen.
Palavalla sydämellä palavaan sotaan
Konkreettisen käytön ohella sanalla palava
on VKS:n aineistossa runsaasti kuvallista käyttöä. Runsaalla tarkoitan
kutakuinkin joka toista esiintymää. Yleensä sana esiintyy adjektiivisena
substantiivin määritteenä jollekin tuntemusta tarkoittavalle sanalle. Yleisimmät
ilmaukset ovat palava rakkaus tai vertauskuvallinen
palava sydän.
Kuvallisesti sanaa palava on käytetty
ainakin merkityksissä ’kiihkeä, innokas, väkevä, harras’. Siis hyvin samaan
tapaan kuin nykykielessäkin Kielitoimiston
sanakirjan selitteen mukaan. Hengellisiä ja romanttisia tuntemuksia
tarkoittavien sanojen lisäksi palava on
toiminut määritteenä myös tarkoitteeltaan luterilaiseen mielenmaisemaan
viittaaville sanoille ahkeruus, sisu, mieli, henki, tahto ja halu sekä teonnimille rukous,
kiitos ja sota. Ehkäpä palaviksi tavanomaisesti miellettävät asiat ovat kuitenkin
hieman muuttuneet ajan saatossa huolimatta merkitysten näennäisestä yhdenmukaisuudesta.
Erasmus Rotterdamilaisen
käytösoppaan suomennoksessa vuodelta 1670 käytetään mielenkiintoisesti nuoruusvuosista
ilmausta palava ikä:
Sille palawalle ijälle sopi wesi, eli jos eij sitä kärsi maanpaican tapa, eli muu jocu syy, nijn hän mahta brucata nöyrä olutta, eli eij poltawata Wijna, ja wedelä sacoitettua
Tästä maininnasta avautuukin jännittävä näkökulma
historialliseen käsitykseen ihmisen ikäkausista: joko Erasmuksen aikana
tunnistettiin roihuava puberteetti?
Palavaa näkyy käytetyn myös
jotensakin merkityksessä ’elinvoimainen’. Ainakin Henrik Florinuksen vuonna 1702 painattamaan sananlaskukokoelmaan päätynyt
parsi Kyllä eläwä palawans tunde antaa
ymmärtää, että kokemus palamisesta liittyy vahvasti elossa olemisen tunteeseen.
Tämän pintaraapaisun perusteella ei voi kuin päivitellä, jotta on siinä
monenmoista palavan käyttöä!
Monikäyttöistä sanaa voikin viljellä säällä kuin säällä, vaikka sen
merkityksellä ’helteinen’ ei olekaan vakiintunutta asemaa yleiskielessä.
Periaatteessa – mikäli itsensä moiseksi
haluaisi identifioida – saattaisi tällaisia ilmauksia käyttämällä ainakin
esittää olevansa naapurin hipsteriä retrompi. Palavaa loppukesää siis vain!
JARKKO KAUPPINEN
Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele