Onnentoivotus itseseisovaiselle Suomelle!

Adjektiivia itsenäinen on tiettävästi ensimmäisenä käyttänyt Elias Lönnrot. Vuonna 1837 hän kirjoitti Mehiläisessä ajasta, jona silloiset valtakunnat ”ensin itsenäisiksi wahwistuiwat”, sekä kotikarjasta, joka ”elelee metsässä itsenäisnä”. Jo edellisellä vuosikymmenellä Gustaf Renvall oli esitellyt sanakirjassaan vain hiukan erilaisen tarjokkaan itsanainen. Molemmat ovat johdoksia pronominista itse.

(Psst! Adjektiivista itsanainen herää epäilys, että se voisi olla latojan tekosia, koska sana on aakkostettu itsellinen- ja itu-sanojen väliin. Mutta tuskinpa sittenkään, koska hämmentävä itsa- alku toistuu myös esimerkkilauseen sanassa itsanaisesti sekä artikkeliin johdattavassa kustodissa eli siirtymäsanassa edellisen sivun alalaidassa.)

Substantiivijohdos itsenäisyys menee puolestaan Volmari Kilpisen eli Jyväskylän piirilääkärin ja innokkaan sanasepon Wolmar Schildtin nimiin, joka käytti sitä vuonna 1847 aika yllättävässä yhteydessä, Eukleides-suomennoksessaan. Tälläkin sanalla oli takavokaaliset edeltäjänsä: itsanaisuus (Carl Helenius 1838) ja itsenaisuus (Abraham Engblom 1845).

Vanhan kirjasuomen näkökulmasta sekä itsenäinen että itsenäisyys ovat siis aika nuoria sanoja suomen kielessä. Millä sanoilla itsenäisyydestä puhuttiin ennen 1800-lukua?

Itseolevaisesta Jumalasta itseseisovaiseen valtakuntaan

Vanhan kirjasuomen sanakirjan mukaan vanhin ’itsenäistä, riippumatonta’ merkitsevä adjektiivi ainakin jo valmiina olevista hakusanoista on itseolevainen. Sitä ei kuitenkaan ole käytetty valtioista puhuttaessa, vaan sillä on luonnehdittu kristinuskon Jumalaa Johann Arndtin hartauskirjan Paradisin Yrti-tarha suomennoksessa (1732):

[Anna minun] tuta sinun Pyhän Henges olewan – – Sinun ja sinun rackaan Poicas cansa, yhden ijancaikisen, totisen, itzeolewaisen Jumalan

Yleisemmin adjektiivia itseolevainen on silti käytetty maallisissa yhteyksissä. Abraham Kollaniuksen lakisuomennoksessa vuodelta 1648 itseolevainen-sanaa on käytetty paikkakunnalla tilapäisesti oleskelevista henkilöistä, jotka olivat usein kauppiaita:

Ihdheolewaisten [pitää], jos ne Joulun eli Päsiäisen Caupungisa eli waldacunnasa macawat – – andaman weron

Sanakirjan selitteen mukaan itseolevainen on merkinnyt myös ’toimetonta; tilapäisansioilla elävää, tilatonta henkilöä, itsellistä’ – siis yhteiskuntajärjestyksen kannalta suorastaan vaarallisena pidettyä henkilöä! Itseolevaisista säädettiinkin, että ”joca sencaldaisia laiscoja ja itzeolewaisia tygöns huonesen otta, pitä Sackoa maxaman” (1686) ja ”ettei yhtäkän maanjuoxia, joutomiestä, laiska eli itzeolewaista pidä taicka Caupungeisa eli Maalla sallittaman” (1723).

Christfrid Ganander esittää 1780-luvulla valmistuneessa sanakirjassaan itseolevaiselle synonyymit itsellinen, koturi ja huonekuntainen. Nykysuomessa itselllinen on ensisijaisesti positiivisesti värittynyt adjektiivi, näin kertoo Kielitoimiston sanakirja selitteellään ’itsenäinen, riippumaton, omillaan toimeentuleva’. Toki sanakirjassa mainitaan myös toinen, historiallinen merkitys: ’maaseudulla tilapäisansioilla, ilman vakinaista tointa t. omaa maanviljelystä elänyt henkilö’.

Sitä, miten me nykyään käytämme sanaa itsellinen, vastaa eräässä 1730-luvun lopun asetuksessa adjektiivi itseasettunut:

pitä itzecungin miehen eli Trengin Caupungisa, ottaman pestin lailliseen palwelluxeen, ellei hän ole itzeasettunut Porwari, ja harjotta Porwarin cauppaa, ja elatuxen ainetta, eli käsityötä

Mutta eikö Ruotsin vallan aikaan kirjoitettu lainkaan suomeksi itsenäisistä valtioista? Kyllä kirjoitettiin. Vuoden 1772 hallitusmuodossa vakuutettiin, ”että se periwanha Ruotsin ja Göthin Waldakunda mahtais aina pysyä yhtenä wapaana ja itse-seisowaisena Kuningan Waldakundana” (ruots. sjelfständigt).

Toinen esimerkki adjektiivin itseseisovainen käytöstä löytyy Eric Polonin vuonna 1790 suomentamasta kirjasesta Europan Waldacundain Tasa-Woiman Waarasta. Sen mukaan Venäjä pyrki horjuttamaan Euroopan valtiollista tasapainoa erottamalla Suomen Ruotsista: milloin ”luwattiin Suomen maan asuwaisillen, että he piti tehtämän itseseisowaisexi Kansaxi”, milloin taas ”ylöskehoitettiin Heitä meteliä nostamaan”.

Itseolevaisuus, -pysyväisyys ja -seisovaisuus vastaan itsevaltiaisuus

Entä itsenäisyyttä merkitsevät substantiivit? Aivan niin kuin adjektiivi itseolevainen on kuvannut Jumalaa, myös substantiivia itseolevaisuus ’itsenäisyys’ on voitu käyttää Jumalasta puhuttaessa. Näin E. A. Frosterus selitti vuonna 1783 kolmiyhteisen Jumalan ominaisuuksista:

nämät kaikki omaisudet ulwosnäyttäwät kungin Personan Itseolewaisutta sijnä yhdes eroittamattomasa Jumaluden Olennosa

Sama sana kävi myös valtiollisiin yhteyksiin. Vuonna 1789 pitämässään puheessa Kustaa III kuvaili, kuinka vihollinen (Venäjä) oli yrittänyt ”eroitta sen parahimman Minun Maakunistani [Suomen] Minun Waldikastani ja wihdoin turmella Meidän itseolewaisuuttamme”. Kuningas ei toki puhunut suomeksi, vaan sananvalinta on suomentajan. Samassa puheessa valtakunnan täpärä tilanne on kiteytetty näin:

wihollinen taisi nähdä Minun hänellensä nijn waaralisexi, että ainoastans Minun Personani pälle seisahtui Waldakunnan itseolewaisus ja pysywäisys

Vuoden 1772 hallitusmuodossa itsenäisyydestä käytetään sanaa itsepysyväisyys (ruots. Sjelfständighet). Hallitusmuodon mukaan ”[Valtakunnan neuvonantajain tulee] aina murhetta pitä Kuningan ja Waldakunnan Oikeudesta, Korkeudesta, Itse-pysywäisydestä, Hyödytyxestä ja menestyxestä”.

Valtiollisesta itsenäisyydestä on käytetty myös sanaa itse- tai itsestänsäseisovaisuus. Vuonna 1770 toivottiin, että rauha ”kestäis ja pidettäis Waldacunnan itzestäns seisowaisuden turmelemata”.

Itsenäisyyden lähikäsitteitä on myös itsemääräämisoikeus. Siitäkin on kirjoitettu Ruotsin vallan aikana, joskin sitä on tuolloin kutsuttu itsevaltiaisuudeksi. Vuonna 1794 varoitettiin, kuinka Gustaf Mauritz Armfelt ja muut petturit ”yhdellä konnan-juonisella tawalla pyytäwät kadottaa ja myydä Kuningansa ja Isänmaansa kunnian ja itze-Waldiaisuden”.

Sama sana on kelvannut myös kuvaamaan aateliston hillitsemätöntä yksinvaltaa Kustaa III:n puheessa, jonka hän piti valtakunnan säädyille vuonna 1772 näiden vahvistaessa uuden hallitusmuodon. Kuningas varoitti ”herrain itsevaltiaisuudesta” (ruots. Aristocratisk Despotisme) ja piti arvatenkin parempana kuninkaan itsevaltiaisuutta.

Kohtuus kaikessa! Liika valta tuottaa vain itsehallitsijoita, itsehallitsevaisia ja itsevaltiaita.

*     *     *

Koska Vironkin itsenäisyysjulistuksesta tulee piakkoin kuluneeksi sata vuotta, tarkistetaan vielä, mitä itsenäinen ja itsenäisyys mahtavat olla viroksi. Nyt tieto löytyy helposti Suomi–viro-suursanakirjasta, joka on vastikään julkaistu verkossa (painettuna jo vuonna 2003): Adjektiivin itsenäinen ensimmäiseksi vironkieliseksi vastineeksi annetaan iseseisev – siis samalla tavoin muodostettu yhdysadjektiivi kuin vanhan kirjasuomen itseseisovainen. Vastaavasti itsenäisyys on viroksi iseseisvus – ihan niin kuin vanhan kirjasuomen itseseisovaisuus.

Tutulta kuulostaa myös sanapari suveräänne ja suveräänsus, onhan suomessakin suvereeni, suvereenius ja suvereniteetti. Kestää vielä jokusen vuoden ennen kuin Vanhan kirjasuomen sanakirjassa päästään ässällä alkaviin sanoihin, mutta pieni ennakkosilmäys aineistoon kertoo, että myös vanhassa kirjasuomessa on käytetty sanoja suveraani (siis a:lla kirjoitettuna!) ja suvereniteetti. Tosin ”nijn kutsuttu Suwereniteti” se merkitsi vuoden 1772 hallitusmuodossa ”sitä rajatoinda Cuningallista Yxiwaldaisutta”.

Juuri nyt on aika toivottaa onnea ja menestystä itseseisovaiselle Suomelle. Siis onni olkohon omasi, hyvät päivät päälliseksi!

ELINA HEIKKILÄ

Vanhan kirjasuomen sanakirja (Kotus)
Suomi–viro-suursanakirja (Eesti Keele Instituut)

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele