Olympiaspelien eli kilvoituskisojen äärellä

Näinä viikkoina kisailtavat olympialaiset tarjoavat seurattavaa yötä päivää. Tekevätkö urheilijat uusia ennätyksiä? Tuleeko Suomeen mainetta ja kunniaa? Jo nyt Rion kinkereiksikin mainituissa kisoissa on nähty verta, hikeä ja kyyneliä. Kisasuoritusten äärellä jännittämisen vaihteluksi sopii tarjota hieman toisenlaista näkökulmaa olympialaisiin ennen nykyaikaisia olympiakisoja.

Ensimmäisiä nykyaikaisia olympialaisia kisailtiin vuonna 1896 Ateenassa, mutta jo sitä ennen saatettiin Suomessakin puhua olympiaspeleistä. Olympialaiset muinaisten kreikkalaisten kisoina tulivat tunnetuiksi Suomessa jo vanhan kirjasuomen aikaan. Vuonna 1771 Thomas Stenbäck kirjoitti olympiaspeleistä kuningas Aadolf Fredrikin hautauspäivän ruumissaarnassa Wanhurscauden Catomatoin Cunnia-Kruunu:

Oppenet juttelewat, että Gräcalaisten muinaisisa Olympia-Speleisä, eli Kjlwoitus-Kisoisa, oli juoxukeinon määräpääsä yxi ylös pandu Kruunu, ja se joca kijstajuoxusa käwi yli muiden, ja ensin ennätti päähän asti, hän tarttui Kruunuhun, ja Agonetheterein, eli Kijstaduomaritten päätöxen jälken, sai sen palcaxensa, joca arwattijn suurexi cunniaxi ja eduxi.

Kilvoituskisa tarkoittaa yleisesti kilpailua, ja sanat juoksukeino ja kiistajuoksu puolestaan juoksukilpailua. Kiistatuomarit, joista Stenbäck käyttää myös kreikasta juontuvaa nimitystä agonetheteri, ovat kilpailun tuomareita. Juoksukisojen palkintona oli kruunu, seppele, jonka saavuttamista pidettiin suurena kunniana ja menestyksenä.

Kilvoittelua taivaallisesta kruunusta

Kristilliseen saarnaan olympialaiset pääsivät siitä syystä, että Stenbäck kertoo apostoli Paavalin verranneen kristityn elämää olympialaisten juoksukilpailuihin: Stenbäck lainaa Paavalia 1. korinttilaiskirjeen luvun 9 jakeesta 25:

Me kilwoittelemme sitä warten, että me catomattoman Kruunun saisimme” ja selittää tuonnempana: ”Apostoli näky tämän päälle catzandota pitänehen, ja ottanehen sijtä wertausta, etteenasettaxensa Christityille heidän tarpellisinda asioitzemistans maan päällä. Hän cutzuu Christillisyden kilwoituxexi, ja Christillisyden armopalcan Kruunuxi.

Saarnassa siis olympialaiset vertautuvat kristityn elämään kilvoituksineen. Tavoiteltava katoavainen seppele vertautuu taivaalliseen, katoamattomaan kruunuun. Siinä missä olympialaisten tuomarit voivat diskata epäreiluihin keinoihin turvautuneen kilpailijan, taivaallinen tuomari voi antaa armon käydä oikeudesta ja lahjoittaa kruunun ansiotta, kilvoittelijan menestyksestä riippumatta.

Entäpä sitten Rion kinkerit?

Nykyäänkin kielenkäytössä urheilukilpailut voivat vertautua kristilliseen elämään. Kun Stenbäckin käyttämiä sanoja pohtii tarkemmin nykykielen kannalta, huomaa helposti, että samankaltaista ja samaakin kilpailusanastoa käytetään edelleen myös hengellisessä kielessä. Esimerkiksi kilvoittelu liitetään etenkin uskonelämän hurskaisiin pyrkimyksiin, mutta se voi tarkoittaa myös kilpailua, ponnistelua ja jonkin tavoittelua.

Olympialaisten nimittäminen kinkereiksi muistuttaa läheisesti Paavalin ja Stenbäckin käyttämiä kielikuvia. Kinkerit tunnetaan vanhastaan kristinopin tuntemuksen kuulustelutilaisuutena. Vanhassa kirjasuomessa sanaa on tosin käytetty muistakin yhteisistä kokoontumisista ja myös pappien kansalta vaatimasta kestityksestä. Esimerkiksi vuonna 1700 voittoisan Narvan taistelun jälkeen runoili nimimerkki I. G. H. S. menestysuutisista käyttäen kinkerit-sanaa pienemmistä väenkokouksista: ”Sitä silloin suuremmisa Cuului joucois jalommissa: Wielä wijmein wähissäkin Kingereissä kilwottellen Soiwat naa Sulosanomat”.

Nyt sulosanomia odotetaan Rion kinkereistä. Kun kinkerit-sanaa käytetään nykykielessä lukukinkerien lisäksi leikillisesti juhlista, sanan käytön laajeneminen urheilukilpailuja merkitseväksi tuntuu mitä luontevimmalta: olympialaisissa kisailijat osoittavat taitojaan kuin kinkerien kuulusteltavat ikään, ja katsojille kisat tarjoavat runsaasti huvitusta ja elämyksiä.

MARIA LEHTONEN

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele