.jpg)
Elävät päät -blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.
24.10.2016 11.59
Lokakuu on lokaa − vai mitä kaikkea?
Lokakuuta
ei oikein voi väittää kauniiksi kuukauden nimeksi.
Kielitoimiston sanakirjan mukaan loka tarkoittaa kuraa, rapaa, likaa, saastaa. Sanalla on myös kuvallista käyttöä: Ihminen voidaan vetää lokaan, eli hänen maineensa voidaan pilata. Uskonnollisesta näkövinkkelistä katsottuna moni meistä rypee synnin loassa. Erään suurvallan presidentinvaalikampanjan kiihkeimmän loanheiton ajankohdaksi lokakuu sopii nimeltään hyvin.
Monissa kielissä nimitetään vuoden kymmenettä kuukautta kahdeksanneksi (October), mutta suomessa kuukauden nimi kuvaa olosuhteita. Päivien pimetessä, sateen piiskatessa, ilmojen kylmetessä mutta pakkasten vielä antaessa odottaa itseään maa on märkää ja sitä peittävät kuolleet, mätänevät ja limoittuvat lehdet ja ruohot.
Märkää ja muovattavaa
Jonkinlainen märkyyden, kosteuden elementti loka-sanaan tuntuu liittyvän. Vanhassa kirjakielessä sana ei aina ole viitannut likaisuuteen. Raamatun uusimmassa suomennoksessa profeetta Habakukin kirjan hevoset liikkuvat suurien vesien kuohussa, kun Mikael Agricolan käännöksessä (1551)
Sinun Orhidhes keuuet Meres, swrein wesien Loghas.
Jobin kirjan vuonna 1685 ilmestyneessä käännöksessä ei kanneta huolta riittävästä lannoituksesta vaan kosteudesta, kun kysytään:
Caswaco caisila ellei se seiso loasa?
Neutraalissa tai jopa myönteisessä yhteydessä loka-sana esiintyy vanhojen raamatunkäännösten (1548−1776) tarinassa, jossa Jeesus parantaa sokean:
sylki hen Maan päle, ia teki loghan syliest, ia woiteli loghalla sen Sokian silmet
ja Agricolan kääntämässä Jesajan kirjan vertauksessa, jossa ihminen nähdään savena, josta Jumala muotoilee mieleisensä kappaleen:
Me Loca olema, sine olet meiden walaijan
Likaa ja suolen sisältöä
Sana loka näkyy viittaavan pääsääntöisesti jonkin kiinteän tai kuivan aineen ja veden tai muun märän aineen sekoitukseen. Sellaistahan on myös uloste, jonka säännöllinen poistaminen suolesta on tärkeää ihmisen terveydelle. Kirjoituksessa Konsti Elää kauwwan (1786) opastettiin pitkään ja terveeseen elämään mm. näin:
Käwele ja lijku – – että loka joka yöllä on kokoontunut suolijn, laskeusi
Samaan aihepiiriin liittyy loka-sanan johdos lokare, joka tarkoittaa papanaa, lantakakkaraa. Sellaisia on käytetty kotieläinten ummetuksen hoitoon − ainakin, jos on noudatettu Christfrid Gananderin Eläinden Tauti-Kirjan (1788) ohjetta:
Hiiren lokareet oluesa, awaawat hywin
Loaksi voi nimittää myös yleisemmin likaa ja puhtauden laiminlyönnin seurauksena kertyvää saastaa. Näin teki Jonas Mennander (1699) värikkäässä kuvauksessaan huonosti hoidetusta taloudesta:
Sonda tiucku Taldrikeisa, Loca lawiald lautaisisa
Itse piru ja surkea syntinen
Suomen lähisukukielessä vepsässä loka-sanalla on merkitys ’kostea notkelma, kuoppa’. Mahtoiko tuommoisessa kuopassa asustaa myös vepsän kielessä tunnettu logahine eli itse piru? Samansuuntaisesti on suomeksi tätä ihmisen perivihollista nimittänyt varhaisheränneiden tulinen saarnamies Johan Wegelius nuorempi (1747):
se ylimmäinen Perkele, ja Perkelitten Päämies Belzebub, joca merkitze Loca-Herraa
Ihmisen pyrkimys pirun kynsistä iankaikkiseen elämään, armoon ja autuuteen käy sekin oman saastaisuuden ja maan tomun kaltaisuuden oivaltamisen kautta, minkä tuntematon suomentaja nasevasti kiteytti kirjassa Paradisin Yrti-Tarha (1732):
minä olen raadollinen mato, haisewa loca
Lokakuu on ruokaa: varastot täyteen ja talvea odottamaan
Lokakuun voi nähdä myös loattomin silmin, jos ei kiinnitä huomiotaan säähän vaan ihmisten toimintaan. Lokakuussa varaudutaan talveen ja täydennetään ravintovarastot. Tämä heijastuu mm. sellaisissa suomalaisissa 1600- ja 1700-lukujen sanakirjoissa, joissa lokakuu-nimen ruotsinkielisiä vastineita ovat wijnmånat (1644) ja slachtmånadt (1678−1788). Samaa näkökulmaa tuo esille Mikael Agricolan kääntämä kalenteri (1544), jossa sekä lokakuuksi että Octoberiksi nimitettyä kuukautta luonnehditaan näin:
Winamariat nyt poijmetan, talui io mös odhotetan.
Puusta, ia oxista ledhet lange. paijska teuran otzan cangi.
Runossa kehotetaan terveydestään huolehtivaa lukijaa myös syömään läskiä ja juomaan nuorta viiniä sekä vuohen ja lampaan maitoa. Juomassa tulisi olla mausteena
pippurita ia neglike.
Aina ei Suomenkaan lokakuu ole vain lokainen ja synkkä. Tämän syksyn valoisat päivät kirvoittivat Facebook-ystävältäni kommentin:
tämän vuoden lokakuu kaikkiaan on osoittanut huomattavaa ankeusvajetta
PIRKKO KUUTTI
Lehtiä loassa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Palaa otsikoihin | 11 puheenvuoroa | Keskustele
Haluaisin kuitenkin kajota yhteen kohtaan, joka ei ole iso asia, saati maailmanhistoriallinen "game changer", eikä edes allekirjoittaneelle mikään tunnekysymys: nimittäin "synnin lokaan".
Kirjoittaja mainitsee termin olevan uskonnollista kieltä. Sitä se ei kuitenkaan sen enempää minun aika pitkän ja kattavan seurakunnallisen kokemukseni, journalistisen urani kuin Raamatun tekstienkään perusteella näyttäisi olevan.
Pietari kyllä kirjoittaa vainotun alkuseurakunnan tuoreille kristityille kohdistamassaan kirjeessä (UT:n vuoden 1938 käännöksen mukaan) osin samasta asiasta, riettauden lätäköstä. Vuoden 1992 käännös taas puhuu tässä kohdassa virrasta. Uusi käännös on toisinaan hieman eufemistinen.
1. Piet. 4:4
"Sentähden he oudoksuvat sitä, ettette juokse heidän mukanansa samaan riettauden lätäkköön, ja herjaavat."
Tämä pikku palanen Sanaa toki kuvaa jopa kiusallisen osuvasti asenneilmastollista korkeapainetta (vai syntyyköhän lätäkkö matalapaineen vaikutuksesta, kuten herjaus psyykkisessä mielessä?), jossa klassisesti uskova kristitty ihminen posmodernissa ajassa usein elää. Tuota blogistin mainitsemaa loka-sanaa sieltä ei mainitussa merkityksessä kuitenkaan löydy. Koko ns. vanha raamatunkäännös mainitsee pikahaun perusteella loan kahdessa kohdin, VT:ssä kumpainenkin, mutta merkitys on lokaan viskaamisessa ja tallaamisessa.
En ole myöskään koskaan 22 vuoden aikana neljässä eri kristillisessä kirkossa tai liikkeessä toimiessani, lukuisissa muissa vieraillessani ja koko kristikansan näköalapaikalla radiotoimittajana heiluessani tavannut termiä synnin loka.
Mielellään siis kuulisin väitteelle lähteen, eritoten koska raamatulliseen ja hartauskirjalliseen kieleen viitataan blogauksessa muuten useasti ja kutkuttavasti.
Jos nyt vähän ja puoliväkisin saa hakea kommenttiin lisäytyä pikkusivaltavalla lopulla, niin sanottakoon, että mielestäni asioissa, jotka eivät ole omaa asiatuntemusaluetta, on tärkeää olla anekdoottien ja rinnastusten kanssa tavallistakin tarkempi. Kirjoittajan uskonnollinen asiantuntemattomuus on tietenkin vain kepeähkö oletus, jonka perusta on toisaalta yhteiskunnassamme odennäköisyysmatemaattinen ja toisaalta pahainen ad hoc. Arvaukseni olen valmis korjaamaan oikopäätä, jos sille ilmenee pohjaa :).
Kivaa syksyä Málagan helteestä huudelleen ja innolla uusia kivaan blogeroonne odottelen,
-A-P
1. Piet. 4:4 on vuoden 1933 käännöksessä hiukan alkutekstistä dramatisoitu. Siellä ”riettauden lätäkköä” (1992: ”riettauden virta”) vastaa ἡ τῆς ἀσωτίας ἀνάχυσις, joka tarkoittaa ’paheellisuuden ylenmääräisyyttä’. Oikeastaan ἀσωτία on tila, josta ei ole pelastusta (vrt. σωτήρ ’pelastaja’). Ἀνάχυσις tarkoittaa tässä ’(liian) suurta määrää’; sen kääntäminen jollakin veteen liittyvällä sanalla johtuu siitä, että vastaava verbi ἀναχεῖν merkitsee ’kaataa (vettä); vuodattaa yli’. Käsitteen voisikin siten kääntää ’paheellisuuden ylitsevuotavuudeksi’. »Riettaus» on käynyt huonoksi, koska nykyihminen saattaa ymmärtää sen ’rivoudeksi’, mikä on alkutekstissä vain osa merkityksestä.
rypee tyhmyys ja sokeus.” Hurskasten retket eivät ole kristillisen perinteen vakiofraasi, eikä sellainen ole myöskään synnin loka.
Pietarin 1. kirjeen kohta 4:4 on kaikissa varhaisimmissa suomennoksissa käännetty niin, että siinä puhutaan säädyttömästä hekuman menossa. 1930-luvun suomennokseen kehitettiin toisenlainen ilmaus ja uusimpaan taas toisenlainen. Luther, joka tunnetusti käytti usein värikästä kieltä, käänsi kohdan aika abstraktisti: ”dasselbige wüste, unordentliche Wesen”. Jos joskus tapaamme alkutekstin kirjoittajan, saamme luultavasti kuulla vielä kaikista näistä poikkeavan selityksen. Lokaan se tuskin viittaa.
Se on toki toinen asia, muistanko siitä joka sanan, mistä meidät jokainen voitaneen - jopa Timothee mukaan lukien - armahtaa minkä tahansa romaanin kohdalla.
Jos nyt ollaan tarkkoja - ja miksemme olisi, kun olemme sille tielle lähteneet - niin se, että termi esiintyy yhdessä 1800-luvulla kirjoitetussa teoksessa, ei vielä oikopäätä tarkoita sitä, että se olisi "uskonnollista kieltä". Näin siitä huolimatta, että kirjassa termiä on voinut käyttää esimerkiksi lukkari.
"Uskonnollisesta näkövinkkelistä katsottuna moni meistä rypee synnin loassa"
antaa preesens-muotoisena ymmärtää, että se olisi käytössä olevaa kieltä. Vanhaa, jo unohtunutta, uskonnollista kieltä se voi toki olla, ellei artisti Kivi vetäissyt termiä ihan stetsonista.
Toisaalta jos nyt oikein miettii, niin blogisti ei ihan välttämättä viittaa sanontaan ensinkään, vaan tekstin sekaan tupsahtaa arvaamatta aika railakas pastoraalinen kannaotto tämän kansan hengellisestä tilasta :). No, leikki leikkinä. Kyllähän kursivoidut kohdat antavat olettaa, että siinä siteeraraan ko. termin käyttöä.
Timotheén koinee-kreikan tarkennus etenkin riettaus-termin laajuuden osalta on ihan kiinnostava ja samalla myös allekirjoittaneelle tuttu ja koko pätkä vaikuttaa jopa ansiokkaalta, oli se sitten Novumista tai jostain muusta selitysteoksesta napsaistu tai omaan osaamiseen nojaavaa.
Toki pointtina meni jo vähän asian vierestä meneekin, mutta saahan sitä aina laajentaa.
Vielä kuulisin mielelläni bloggarin vastauksen asiaan.
Ensin etymologiasta: lika, loka ja lökä voivat liittyä etymologisesti toisiinsa, mutta se ei ole varmaa. (Asiasta löytyy tietoa esim. teoksesta Suomen sanojen alkuperä.)
Blogini maininta synnin loasta on peräisin nykykielisestä lähteestä. "Rypeä synnin loassa" on yksi Kielitoimiston sanakirjan loka-sanan käyttöä kuvaavista esimerkeistä. Sama koskee alkukappaleen muitakin esimerkkejä. En pysähtynyt miettimään sanonnan alkuperää tai historiaa, koska itselleni se on tuttu ja käypäinen ilmaus, samalla kertaa ytimekäs ja värikäs. Seitsemän veljestä tuntuisi hyvinkin uskottavalta alkuperältä sanonnalle, kiitos vinkistä!
Täsmälleen ottaen en väitä synnin loassa rypemisen olevan uskonnollista kieltä, mutta lukija voi kieltämättä sanavalintani halutessaan niin tulkita. Uskonnollinen näkökulma tulee mieleen sanasta synti. Sisältyykö ilmaukseen aidosti uskonnollinen näkökulma vai uskonnolliseksi naamioitu näkökulma, jää nähdäkseni lukijan itsensä ratkaistavaksi.
En mitenkään osannut odottaa, että kevyt loka-blogi kirvoittaisi näin syvällisiä pohdintoja ja arvokkaita tietoja Aleksis Kivestä Uuden Testamentin alkukielen ilmausten analysointiin! Kiitos!
Kiitos vastauksesta. Ja hyvästä blogauksesta. Ei minulla mitään halua ollut tulkita asiaa niin kuin tulkitsin, vaan en -edelleenkään - hyvällä tahdollakaan näe mitään muuta mielekästä tulkintavaihtoehtoa noin muotoillulle lauseelle (hymiö).
Onko siitä vielä tietoa, mistä sananparsi on päätynyt sanakirjaanne? Eikös teos ennemminkin heijastele käytössä olevia ilmauksia, kuin luo niitä? Merkitäänkö ilmauksiin mitään lähteitä/referenssejä?
Kivi kuulostaa sanonnan uskottavalta käyttäjältä, mutta onko hänen kirjassaan sen alkuperä ja toisaalta olisiko se hänen keksimänään tai hänen välityksellään levinnyt joihinkin yhteyksiin/yhteisöihin, josta olisi päätynyt sitten sanakirjaanne? Sitä on vaikea uskoa, että sitä olisi poimittu sanakirjaanne 1800-luvulla julkaistusta kaunokirjallosesta teoksesta ilman, että termi olisi ollut sen jälkeen koskaan missään muussa käytössä.
Käytössä olevaa uskonnollista kieltä se tuskin on sen enempää kuin yleistä puhekieltäkään.
Tämän enempää en asialla sinua kiusaa, jos alkuperästä ei ole tietoa tai viitteitä.
päällä käypi, on kasteen jälkeen sokaissut
ja tahrannut itsensä synnin loassa".
Koska Laestadius kuoli ennen "Seitsemän veljeksen" ilmestymistä, niin ei hän ainakaan Kiveltä ole tätä ilmaisua ottanut.
Voisi päätellä, että "synnin loasta" olisi siis puhuttu joissakin uskonnollisissa piireissä 1800-luvulla.
Hyvä löytö nimerkiltä Kiiski. Kuulostaakin lestadiolaiselta sanonnalta. Ovat niin oma homogeeninen porukkansa, että termi ei ole pakosti päässyt muun kristikansan käyttöön, vaikka se olisi ollut heillä partena myöhemminkin.
Lestadiolaiset lukevat mielellään hyvin vanhaa, vuoden, 1776 raamatunkäännöstä. Yritin hakea raamattusovelluksella sanontaa sieltä mutta en löytänyt sanaparia missään sijamuodoissa. Sen sijaan loka-sanaa sinänsä oli 1776 huomattavasti runsaammassa käytössä, kuin myöhemmissä käännöksissä. 1776 käännöksestä Lars Leevi lienee sen poiminut.
Odotan jo vähän innolla kielitoimiston väen tyhjentävää blogausta :).