Elävät päät -blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.
Hiestä vai raudusta vihtaan?
Juhannuksen aika on parasta vihtojentekoaikaa, ja koivunoksat niin
saunassa kuin muuallakin ovat keskeinen osa juhannusta. Mutta hikoillaanko
hieskoivun kanssa vai valitaanko rautaisampaa rauduskoivua? Mitähän asiasta
tuumattiin ennen vanhaan? 1700- ja 1800-luvuilta poimimani aineisto valaisee
asiaa monelta kantilta.
Lajinmäärittelyn kiemuroita
Vielä 1700-luvulla ei koivujen lajiluokittelu ollut nykyisen kaltainen.
Kotoisista koivuistamme hieskoivua, Betula
pubescens, ja rauduskoivua, Betula
pendulans, pidettiin yhden ja saman lajin, Betula alban, muotoina, mutta molemmilla oli useitakin eri nimityksiä.
Lisäksi tunnettiin vaivaiskoivu, Betula
nana, vanhassa kirjasuomessa vanhakoivu.
Vaikka koivujen tieteellinen lajiluokittelu ei tehnytkään eroa hies- ja
rauduskoivun välillä, kansa kyllä erotteli ne. Vihta-ainesten valintaa ja
koivua ja sen käyttötapoja laajemminkin esitteli esimerkiksi Pehr Kalmin
oppilas Johan Grundberg väitöskirjassaan 1750-luvulla. Grundberg kirjoitti
ruotsiksi, mutta mahtuipa mukaan myös pari suomenkielistä sanaa:
Af de Löfrika Qwistar gjöres bade- och sope-qwastar, dock är icke allslags Björck-löf lika tjenlig til bad-qwastar; Finnar gjöra åtskilnad emellan Hicki-Koiwu och Rauwus-Koiwu – –.
Grundbergin mukaan ”hicki-koiwulla” on isommat ja pehmeämmät lehdet ja
niitä on oksissa myös runsaammin, mutta jos siitä tehdään vihtoja, lehdet tarttuvat
kylpiessä ihoon ja siitä uskotaan aiheutuvan ihottumaa. ”Rauwus-koiwu”
puolestaan on se, josta tehdään saunavihtoja. Sillä on teräväkärkiset ja
karvattomat lehdet, ja sen pienimmät oksat ovat ruskeita, ja niissä on siellä
täällä pieniä valkoisia täpliä.
Grundbergin hicki-koiwu
tarkoittaa hieskoivua, rauwus-koiwu
rauduskoivua. Nykyisen kaltaiset hieskoivu-
ja rauduskoivu-asutkin on esitetty jo
vanhan kirjasuomen aikaisissa sanakirjoissa. Henrik Gabriel Porthan esittelee
ne Daniel Jusleniuksen Suomalaisen
Sana-Lugun coetukseen 1770-luvulla tekemissä lisäyksissään. Rauduskoivu eli
rauvaskoivu on Porthanin mukaan se koivu, josta tehdään vihtoja ja sen
tunnistaa lehtien suipoista kärjistä. Nimityksiä on Porthanin mukaan käytetty
Etelä-Pohjanmaalla. Hieskoivu on puolestaan se koivu, jonka lehdet käyvät
lämpimään veteen joutuessaan limaisiksi.
Porthanin aikalaisen Christfrid Gananderin
mukaan ”rau-uxet” eli rauduskoivun lehdet ovat kovempia ja sopivat siksi
saunavihtoihin, kun taas ”hiexet” ovat huonompia siihen tarkoitukseen.
Hikevämpi hieskoivu?
Mutta jos hieskoivu ei olekaan se koivu, jonka kanssa mieluiten hikoillaan
saunassa, niin miksi nimessä on hikeen viittaava alkuosa? Olisiko hies- tai hiki-alulla jotain tekemistä sen kanssa, että lehdistä tulee
lämpimässä vedessä limaiset, ne ikään kuin hikoilevat? Muunkinlaisia selityksiä
on esitetty, kuten että hieskoivut kasvavat kosteammilla paikoilla kuin
rauduskoivut.
Hikeen liittyvät joka tapauksessa useat muutkin hieskoivun ja sen lehdesten nimitykset, esimerkiksi hikilehdet, hikilehtikoivu ja hikiäiskoivu. Näistä hikilehdet esiintyy jo vanhassa kirjasuomessa, muut tunnetaan vasta 1800-luvun suomesta, muun muassa Elias Lönnrotin sanakirjasta. Siinä on koivujen eri nimityksiä lueteltu muutenkin runsaasti, ja osa nimityksistä näyttää olevan hies- ja rauduskoivulle yhteisiä, kuten limalehtikoivu ja pihkalehtikoivu. Onpa varhaisemmissakin lähteissä ristiriitaisuuksia, kun esimerkiksi ruotsin sanat glasbjörk ja hängbjörk viittaavat joskus raudus-, joskus hieskoivuun.
Rautaisampi rauduskoivu?
Yhtä lailla on pohdittu rauduskoivu-nimityksenkin
alkuperää. Liittyykö nimitys jotenkin puun lehtien tai puuaineksen
kestävyyteen, väriin vai mihin?
Vanhan kirjasuomen aikaisista lähteistä en ole
löytänyt muita rauduskoivuun liittyviä rauta-aineksisia
nimityksiä kuin edellä mainitut, mutta esimerkiksi Lönnrot esittelee myös sanat
raudaskoivu, rautalehtikoivu ja rautiaiskoivu
antaen selitteen ”vårtbjörk (?), hvars löf blifvit stänkta af myror och sökes
till badqvastar”. Nämä löytyvät Lönnrotin koivu-artikkelin
alta. Oma artikkelinsa on muun muassa asusta raudankoiwu, joka on saanut selitteen ”björk med hård ved”.
Lönnrotin mukaan rauduskoivun lehdet olisivat siis muurahaisten pirskottelemat
ja puuaines olisi kovempaa. Väriltään rauduskoivun lehdet ovat keväisin
hieskoivun lehtiä punertavammat, rautiaammat, ja samoin nuoret oksat ovat
väriltään punertavanruskeat. Toisaalta rauduskoivun lehdeksiäkin on pidetty
kestävämpinä kuin hieskoivun.
Ehkä nimitykset ovat voineet motivoitua moneltakin kannalta. Ja kun ennen
vanhaan lajiluokittelu on ollut nykyistä epämääräisempää, ei nimitysten
sekoittuminen liene ihme. Mutta ei sillä niin väliä, jos ei vieläkään lajeja
erota. Onhan molempia, hiestä ja raudusta, vanhastaankin käytetty vihdoissa. Jotkut
laittavat rauduskoivuiseen vihtaan pehmeämpää ja siksi voimakkaamman tuoksun
antavaa hieskoivua, ja toisaalla ei rauduskoivu edes kasva, joten koko vihta
tai vasta – molempia nimityksiä on käytetty vanhassa kirjasuomessakin – tehdään
hieskoivusta.
Pian koivun lempeään tuoksuun sekoittuu saunamökkien piipuista nouseva savu. Juhannus – yötön yö aikaa saunoa ja testailla erilaisia vihtoja!
MARIA LEHTONEN
Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele