Hiestä vai raudusta vihtaan?

Juhannuksen aika on parasta vihtojentekoaikaa, ja koivunoksat niin saunassa kuin muuallakin ovat keskeinen osa juhannusta. Mutta hikoillaanko hieskoivun kanssa vai valitaanko rautaisampaa rauduskoivua? Mitähän asiasta tuumattiin ennen vanhaan? 1700- ja 1800-luvuilta poimimani aineisto valaisee asiaa monelta kantilta.

Lajinmäärittelyn kiemuroita

Vielä 1700-luvulla ei koivujen lajiluokittelu ollut nykyisen kaltainen. Kotoisista koivuistamme hieskoivua, Betula pubescens, ja rauduskoivua, Betula pendulans, pidettiin yhden ja saman lajin, Betula alban, muotoina, mutta molemmilla oli useitakin eri nimityksiä. Lisäksi tunnettiin vaivaiskoivu, Betula nana, vanhassa kirjasuomessa vanhakoivu.

Vaikka koivujen tieteellinen lajiluokittelu ei tehnytkään eroa hies- ja rauduskoivun välillä, kansa kyllä erotteli ne. Vihta-ainesten valintaa ja koivua ja sen käyttötapoja laajemminkin esitteli esimerkiksi Pehr Kalmin oppilas Johan Grundberg väitöskirjassaan 1750-luvulla. Grundberg kirjoitti ruotsiksi, mutta mahtuipa mukaan myös pari suomenkielistä sanaa:

Af de Löfrika Qwistar gjöres bade- och sope-qwastar, dock är icke allslags Björck-löf lika tjenlig til bad-qwastar; Finnar gjöra åtskilnad emellan Hicki-Koiwu och Rauwus-Koiwu – –.

Grundbergin mukaan ”hicki-koiwulla” on isommat ja pehmeämmät lehdet ja niitä on oksissa myös runsaammin, mutta jos siitä tehdään vihtoja, lehdet tarttuvat kylpiessä ihoon ja siitä uskotaan aiheutuvan ihottumaa. ”Rauwus-koiwu” puolestaan on se, josta tehdään saunavihtoja. Sillä on teräväkärkiset ja karvattomat lehdet, ja sen pienimmät oksat ovat ruskeita, ja niissä on siellä täällä pieniä valkoisia täpliä.

Grundbergin hicki-koiwu tarkoittaa hieskoivua, rauwus-koiwu rauduskoivua. Nykyisen kaltaiset hieskoivu- ja rauduskoivu-asutkin on esitetty jo vanhan kirjasuomen aikaisissa sanakirjoissa. Henrik Gabriel Porthan esittelee ne Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun coetukseen 1770-luvulla tekemissä lisäyksissään. Rauduskoivu eli rauvaskoivu on Porthanin mukaan se koivu, josta tehdään vihtoja ja sen tunnistaa lehtien suipoista kärjistä. Nimityksiä on Porthanin mukaan käytetty Etelä-Pohjanmaalla. Hieskoivu on puolestaan se koivu, jonka lehdet käyvät lämpimään veteen joutuessaan limaisiksi.

Porthanin aikalaisen Christfrid Gananderin mukaan ”rau-uxet” eli rauduskoivun lehdet ovat kovempia ja sopivat siksi saunavihtoihin, kun taas ”hiexet” ovat huonompia siihen tarkoitukseen.

Hikevämpi hieskoivu?

Mutta jos hieskoivu ei olekaan se koivu, jonka kanssa mieluiten hikoillaan saunassa, niin miksi nimessä on hikeen viittaava alkuosa? Olisiko hies- tai hiki-alulla jotain tekemistä sen kanssa, että lehdistä tulee lämpimässä vedessä limaiset, ne ikään kuin hikoilevat? Muunkinlaisia selityksiä on esitetty, kuten että hieskoivut kasvavat kosteammilla paikoilla kuin rauduskoivut.

Hikeen liittyvät joka tapauksessa useat muutkin hieskoivun ja sen lehdesten nimitykset, esimerkiksi hikilehdet, hikilehtikoivu ja hikiäiskoivu. Näistä hikilehdet esiintyy jo vanhassa kirjasuomessa, muut tunnetaan vasta 1800-luvun suomesta, muun muassa Elias Lönnrotin sanakirjasta. Siinä on koivujen eri nimityksiä lueteltu muutenkin runsaasti, ja osa nimityksistä näyttää olevan hies- ja rauduskoivulle yhteisiä, kuten limalehtikoivu ja pihkalehtikoivu. Onpa varhaisemmissakin lähteissä ristiriitaisuuksia, kun esimerkiksi ruotsin sanat glasbjörk ja hängbjörk viittaavat joskus raudus-, joskus hieskoivuun.

Rautaisampi rauduskoivu?

Yhtä lailla on pohdittu rauduskoivu-nimityksenkin alkuperää. Liittyykö nimitys jotenkin puun lehtien tai puuaineksen kestävyyteen, väriin vai mihin?

Vanhan kirjasuomen aikaisista lähteistä en ole löytänyt muita rauduskoivuun liittyviä rauta-aineksisia nimityksiä kuin edellä mainitut, mutta esimerkiksi Lönnrot esittelee myös sanat raudaskoivu, rautalehtikoivu ja rautiaiskoivu antaen selitteen ”vårtbjörk (?), hvars löf blifvit stänkta af myror och sökes till badqvastar”. Nämä löytyvät Lönnrotin koivu-artikkelin alta. Oma artikkelinsa on muun muassa asusta raudankoiwu, joka on saanut selitteen ”björk med hård ved”. Lönnrotin mukaan rauduskoivun lehdet olisivat siis muurahaisten pirskottelemat ja puuaines olisi kovempaa. Väriltään rauduskoivun lehdet ovat keväisin hieskoivun lehtiä punertavammat, rautiaammat, ja samoin nuoret oksat ovat väriltään punertavanruskeat. Toisaalta rauduskoivun lehdeksiäkin on pidetty kestävämpinä kuin hieskoivun.

Ehkä nimitykset ovat voineet motivoitua moneltakin kannalta. Ja kun ennen vanhaan lajiluokittelu on ollut nykyistä epämääräisempää, ei nimitysten sekoittuminen liene ihme. Mutta ei sillä niin väliä, jos ei vieläkään lajeja erota. Onhan molempia, hiestä ja raudusta, vanhastaankin käytetty vihdoissa. Jotkut laittavat rauduskoivuiseen vihtaan pehmeämpää ja siksi voimakkaamman tuoksun antavaa hieskoivua, ja toisaalla ei rauduskoivu edes kasva, joten koko vihta tai vasta – molempia nimityksiä on käytetty vanhassa kirjasuomessakin – tehdään hieskoivusta.

Pian koivun lempeään tuoksuun sekoittuu saunamökkien piipuista nouseva savu. Juhannus – yötön yö aikaa saunoa ja testailla erilaisia vihtoja!

MARIA LEHTONEN

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele