Niinhän se on. Puhekieli muuttuu nopeasti, ehkä siksi sitä on oppimateriaaleissa suhteellisen vähän tai ainakin lähinnä niiltä osin kuin se on sitä "pysyvää" puhekieltä (siis vaikka "sä" mutta ei "tsiigata"). Mutta siitä vain kysymään tarkemmin, jos jokin ilmaus kutkuttaa ja tuntuu sellaiselta, että haluaisit itsekin ehkä käyttää sitä. Toinen vaihtoehto on odottaa pieni ikuisuus, jotta kuulet samaa ilmausta eri tahoilta ja pystyt itse puntaroimaan, millaisen väen sanastoon kyseinen sana yleensä kuuluu -- mutta oikotie onneen lienee kysyä suoraan.

Kaikissa kansalliskielissä on ero kirjakielen ja puhekielen välillä, ja puhekieli on monimuotoinen. Viime kädessä jokaisella ihmisellä on oma kielensä, idiolektinsa. Ei suomi ole tässä mitenkään poikkeus. Päinvastoin sen vaihtelu on pienempää kuin monen muun kielen, koska suomea puhutaan melko suppealla alueella ja noin 90-prosenttisesti yhdessä valtiossa.

Pari huomautusta. Sana ”fakta” tarkoittaa järkevässä kielenkäytössä tosiasiaa, joka on välittömästi havaittavissa ja josta ei voi syntyä olennaista erimielisyyttä. Kun sanaa ”fakta” käytetään muussa merkityksessä – lainausmerkeissä tai ilman –, kyse on jonkinlaisesta sumutuksesta: oma mielipide tai arvostelma halutaan esittää vastaansanomattomana tosiasiana.

Iso suomen kielioppi on kokoelma kielitieteellisiä kirjoituksia suomen kielestä – enimmäkseen tasokkaita, enimmäkseen vaikeatajuisia niin, että niiden ymmärtäminen vaatii suunnilleen akateemisia opintoja suomen kielestä tai vastaavat tiedot. Se ei ole todistuskappale suomen kielestä, vaan sen analyysia. Puhekieltä se käsittelee aika vähän – toki enemmän kuin vanhan ajan kieliopit.

Jutun otsikko ”Tilannetajua ei opeteta” on jotensakin irrallinen; jutun leipätekstissä sen ajatus jää aika implisiittiseksi. Ajatus on myös outo. Tilannetaju ei taida kuulua asioihin, joita voi erityisesti opettaa. Sen sijaan sitä opitaan toimimassa tilanteissa ja ehkä miettimällä niitä. Mutta tässä ei edes taida olla kyse tilannetajusta, vaan ihan vain siitä, että puhekieli on monimuotoista.

Käytännön vinkiksi antaisin, että kieltä vieraana kielenä opiskelleen kannattaa ainakin aluksi puhua joko oppimaansa kirjakieltä tai mieluummin yleispuhekieltä, jos hän on oppinut sitä. Kirjakielen puhuminen teennäistä, mutta ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin sekakielisyys, jossa sotketaan eri kielimuotoja.

Hyvä nyrkkisääntö on, että kun ei puhu äidinkieltään, ei kannata olla ensimmäinen, joka jossain keskustelutilanteessa käyttää tiettyä erikoista sanaa tai sanontaa. Ei kannata puhua sutinasta, jos joku muu ei kyseisessä kontekstissa ole jo puhunut siitä. Eikä ehkä sen jälkeenkään, jos ei ole varma siitä, onko ymmärtänyt sanan käytön oikein.

Ehkä perimmäisenä ajatuksena on, että S2-opetuksessa kaivattaisiin enemmän varsinaisiin puhetilanteisiin keskittyvää opetusta ja erilaisten rekisterien hallintaan opettamista?

Joka tapauksessa tämä on varmasti vasta pidemmälle ehtineiden ongelma. Aloittelevan opiskelijan on mielestäni parempi keskittyä hallitsemaan edes yksi tyyli kunnolla, ja siksi käy parhaiten hyvin kodifioitu yleiskieli. On tietysti selvää, ettei se osaamalla käy natiivista, mutta sitä ainakin kaikki ymmärtävät ja se antaa hyvän pohjan laajentaa osaamista eri tilanteisiin sopivalla kielenkäytöllä.

ISK ei kyllä deskriptiivisenä kielioppina ole S2-oppijan käyttöön mitenkään hirveän omiaan oleva kielioppi. Kuten on sanottu, se sopii tieteenteon tueksi, muttei opiskeluun silloin, kun halutaan oppia käyttämään kieltä. Tähän löytynee parempiakin kirjoja, joska hyvää ja uudehkoa suomen preskriptiivistä kielioppia ei taida olla, tai ainakaan en muutamista tiedusteluista huolimatta ole sellaista onnistunut saamaan käsiini.