Vesa Heikkinen. Kuva: Sonja Holopainen.
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erityisasiantuntija Kotimaisten kielten keskuksessa sekä www.kotus.fi-sivuston päätoimittaja.
17.1.2012 12.53
”Kiitos, Matti!”
Jyrki Martikainen ehdotti aihetta.
Jyrki Martikainen on kiinnittänyt huomiota kiittelyyn ja puhutteluun. Tässä hänen viestinsä:
Jokainen tietää, miten tungettelevalta ja jopa lapselliselta tuntuu, kun tuiki tuntematon puhelinmyyjä puhuttelee rempseästi nimeltä: ”Kuule, Jyrki, nyt minulla olisi sinulle ohittamaton tarjous." Vähemmän häiritsevää, mutta silti epäluontevaa nimeltä puhuttelua harrastetaan myös sähköposteissa.
Myös radion uutistenlukijat ovat äityneet kiittelemään meteorologia, kun hän on uutisten päätteeksi kertonut säätilasta: ”Kiitos, Matti.” Vastaavasti television uutistoimittajat kiittävät kirjeenvaihtajia ja kenttätoimittajia nimeltä, kun nämä ovat esittäneet suoran raporttinsa. Jo pelkkä kiittäminen tuntuu teennäiseltä ja tarpeettomalta, saati sitten nimeltä kiittäminen.
Ei tarvitse katsoa montakaan BBC:n tai CNN:n uutislähetystä, kun huomaa, mistä moinen epäsuomalainen maneeri lienee matkittu. Eihän kukaan kutsu lähimmäisiäänkään ihan turhan takia nimeltä, joten mitä tarkoitusta ”kiitos, Matti” -teatterin esittäminen oikein palvelee?
Ei ainakaan suomalaisen puhekulttuurin kirjoittamattomia sääntöjä. Uutis- ja muista lähetyksistä voidaan tehdä entistä tuttavallisempia ja vapaamuotoisempia muillakin keinoilla.
Palaa otsikoihin | 15 puheenvuoroa
Nimellä puhutteleminen on kyllä hyvin yleistä monessa muussakin kielessä kuin englannissa, ja nimien poisjättäminen kuulostaa niissä tylyltä. Ihmetellä voi, miten ihmiset omaksuvat kertasieppauksellakin nimiä toisteltavakseen.
Meillä nimeä käytetään vain kun on erityisesti kiinnitettävä puhuteltavan huomiota. Puhelinmyyjän tuttavallisuus ärsyttää todella, koska uhriparka uskoo usein puhuvansa jonkun unohtamansa tuttavan kanssa, kunnes totuus paljastuu. Voi kun esittelisivät ensin kunnolla itsensä, niin ei aikaa haaskautuisi turhaan jaaritteluun ja asiakas voisi sanoa heti, ettei kannata vaivautua! Mutta sitä kai tällä menettelyllä juuri kierretäänkin.
Itseäni en kuitenkaan haluaisi puhuteltavan etunimellä, jos en tunne puhujaa henkilökohtaisesti. Oma ajo-opettajani oli ärsyttävä tapaus: hän puhutteli minua niin, että käytti yleensä molempia etunimiäni. Nimieni välillä ei ole yhdysmerkkejä, joten käytäntö tuntui todella oudolta ja tungettelevalta. (En tuntenut opettajaa entuudestaan, mutta hän tietysti näki koko nimeni papereistaan.) Kiitti vaan sinulle, Paavo!
Minusta pitäisi pikemminkin kysyä, mitä tarkoitusta uutis- ja muiden lähtetysten tuttavallistaminen ja vapaamuotoistaminen ylipäänsä palvelee?
Uutistoimittaja ja meteorologi tuntevat toki toisensa, mutta katsojat tai kuuntelijat eivät tunne heitä kumpaakaan. Näin ollen tulee hieman ulkopuolinen tunne, että toimittaja ja meteorologi juttelisivat vain keskenään. Meteorologi kun ei ole kuuntelijoille tai katselijoille pelkkä "Matti", vaan tässä tapauksessa Matti Huutonen.
Teatraalista surkuhupaisuutta lisää se, että meteorologiparan on kohteliaisuudesta vastattava "kiitos". Jos olisin meteorologin housuissa, vastaisin joskus dramaattisesti "eipä kestä".
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Esimerkiksi Ylen viimetorstaisessa vaalitentissä avustaneet lukiolaisjuontajat muistivat joka ikisen kerran kiittää toimittaja Jan Anderssonia kauniisti "kiitos, Jan", kun saivat puheenvuoron. Lopulta alkoi tuntua siltä, että nimeltä kiittäminen sopisi paremmin sketseihin kuin tositilanteisiin.
Perinteisesti Suomea on toki pidetty niin sanottuna "no name" -kulttuurina, jossa puhekumppanin nimeä ei lausuta tarpeettomasti. Tähän näyttäisi olevan tulossa muutos, sillä puhekulttuurimme on jo muutenkin lipunut angloamerikkalaiseen suuntaan. Esimerkiksi paljon viljelty käsitys tuppisuusuomalaisesta tuntuu nykyisin lähinnä viihdyttävältä fiktiolta.
Suomen kieli muuttuu ajan myötä, miksei siis myös kansallinen puhekulttuuri. Onneksi tällaiset muutokset tapahtuvat varsin hitaasti, niin että kummallisiinkin maneereihin ehtii tottua. Ja voihan muutosta aina vastustaa vaikka toteamalla puhelinmyyjälle, että "Minua et, kuule, puhuttele tuohon tapaan".
Teitittelykin on vierasta vaikutusta, alkujaan peräisin itämaisten despoottien hoveista, joissa hallitsijaa teititeltiin, koska puhuteltiin hallitsijaa ja hänen lähimpiä miehiään.
Miksi siis siunaillaan yksinkertaista puhuttelua (sinuttelu ja etunimen käyttö) "epäsuomalaiseksi"?
Jos puhuttelut eivät olisi muuttumassa luontevammiksi, niin varmaankin kauhisteltaisiin sitä, että ihmiset ovat puhuttelussakin niin kauhean jäykkiä metsäläisiä eivätkä millään taivu nykyaikaiseen kansainväliseen tyyliin.
Sitä paitsi teitittelyn vertaaminen turhanpäiväiseen etunimeltä puhutteluun on aika kaukaa haettua. Teitittely on vakiintunut ja edelleen tarpeellinen tapa osoittaa kunnioitusta puhuteltavalleen. Sen sijaan maneerinomaiselle etunimipuhuttelulle ei ole mitään tarvetta: se ei täytä mitään sellaista tehtävää, jota suomen puhekulttuurissa ei jo täytettäisi muilla, luontevilla keinoilla.
Se, että vaikkapa sä-passiivi kuulostaa joidenkuiden mielestä hienolta, kansainväliseltä, nykyaikaiselta ja ihannoitavalta, ei suinkaan tarkoita sitä, että vanha kunnon geneerinen subjekti pitäisi hylätä "metsäläisenä" konventiona.
Miltä kuullostaisi?
Totta kuitenkin, että suomessa ei juuri puhutella muita ihmisiä nimellä, paitsi tietyissä piireissä, joissa on yleistä tervehtiä tuttavaa tyyliin "Virtanen perkele!".