Kestävyysvaje

Kestävyysvaje on taas väkevästi keskuudessamme. Hiljentykäämme sanan ääreen.

– Me käytämme kestävyysvajeen pienentämiseen ja julkisen talouden tasapainottamiseen muita kuin verotuksen kiristämisen keinoja, saarnaa pääministeri Juha Sipilä budjettiriihen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa.

Kaikki vakavasti otettavat poliitikot puhuvat nyt kestävyysvajeesta, ja hyvä se on tavan kansalaisenkin kahvipöytäkeskustelussa sanoa sana, niin kuin se on, mielellään otsaansa rypistäen, sikäli mikäli yhteiskunnallisissa asioissa haluaa pätevältä vaikuttaa. Tässä pelissä ei ole niin nöpön nuukaa, mitä sanalla tarkoitamme ja tarkoitammeko samoja asioita.

Tärkeintä on vakuuttavuus. Kestävyysvaje on vakuuttava sana.

Kestävyysvajeen merkitykset

Yleiskieltä kuvaavan Kielitoimiston sanakirjan mukaan kestävyysvaje on talouskieltä. Osa vakuuttavuudesta syntyy jo tästä: talous on tätä nykyä miltei kaikki kaikessa, ja melkeinpä mikä tahansa talouteen liittyvä on olennaista.

Sanakirjan määritelmän mukaan kestävyysvajeella viitataan ”rahamäärään, joka tarvitaan julkisen talouden tasapainottamiseen pitkällä aikavälillä”. Näennäisen yksinkertaista, jos vain ymmärtää, mitä tarkoitetaan julkisella taloudella ja erityisesti sen tasapainottamisella.

Valtiovarainministeriö valottaa termin merkityksiä verkkosivuillaan, esimerkiksi tähän tapaan: ”Kestävyysvaje syntyy, kun julkisten menojen arvioidaan pitkällä aikavälillä ylittävän julkiset tulot. Kestävyysvaje kertoo, kuinka paljon julkista taloutta tulisi sopeuttaa, jotta julkinen talous olisi pitkän aikavalin tasapainossa ilman, että tulevaisuudessa veroastetta nostetaan, palveluita heikennetään tai velkaantumista kasvatetaan.”

Hieman yksityiskohtaisempi selvitys löytyy Talous & yhteiskunta -lehdestä (4/2011): ”Julkisen talouden kestävyysvaje kuvaa sellaista julkisyhteisöjen yhteenlasketun rahoitusjäämän nykyarvoon muunnettua muutosta, joka tarvitaan tasapainottamaan julkinen talous pitkällä aikavälillä. Julkisyhteisöillä tarkoitetaan valtiota, kuntia sekä työeläkelaitoksia ja muita sosiaaliturvarahastoja. Rahoitusjäämä on niiden tulojen ja menojen erotus. Positiivinen kestävyysvaje tarkoittaa sitä lisärahoitusta, joka tarvitaan julkisen velan poismaksamiseen tai vaihtoehtoiseesti sen ja bruttokansantuotteen (bkt:n) välisen suhteen eli velkasuhteen sopeuttamiseksi tietylle tasolle.”

No niin! Tämä selevä!

Termin merkityksiä on siis pystytty selittämään vakuuttavan oloisesti, mutta tämä ei ole, kuten nykyään sanotaan, koko tarina. Julkista keskustelua seuraava kansalainen on pää pyörällään puheista, joiden mukaan kestävyysvaje voidaan laskea monella tavalla ja laskelmia voidaan manipuloida haluttuun suuntaan.

Ymmärtämistä ei helpota sekään, että kestävyysvajeesta tehdään näissä keskusteluissa ikään kuin itsenäinen toimija: Kestävyysvaje uhkaa Suomen luottoluokitusta, Kestävyysvaje pakottaa pidentämään työuria, Kestävyysvaje edellyttää uutta otetta verotukseen ja niin edelleen.

Aika epeli! Sana on lingvistiseltä kannalta kieliopillinen metafora, jonka käyttö piilottaa todelliset toimijat ja prosessit. Olosuhteesta (kestävyyden vajaus tai puutos) tulee kielenkäytössä itsenäinen toimija. Eikä ymmärtämistä helpota, kun puhe täyttyy tämäntapaisesta hämäryydestä, kuten Sipilän saarnassa (kestävyysvajeen pienentämiseen, julkisen talouden tasapainottamiseen, verotuksen kiristämisen keinoja).

Yksi metafora toisen määritteenä, hämärää hämärän päällä, huh! Anna mun kaikki kestää.

Kestävyysvajeen laskentakaava. Kuvakaappaus: Seija Ilmakunnas (Luento ”Taloustieteen termit tutuiksi” -kurssilla 5.2.2014).

Kestävyysvajeen tarkoitukset

Olen optimistisesti sillä kannalla, että kaikilla sanoilla on kielenkäytössä tehtävänsä. Yksikään sana ei ole siis turha. Niinpä kestävyysvajeellakin voidaan nähdä oma paikkansa merkityssysteemissämme.

Voidaan esimerkiksi ajatella, että kestävyysvaje on erikoiskieltä, ekonomistien itselleen luoma ja heidän ajattelussaan käyttökelpoinen termi. Kun taloustieteilijä puhuu toiselle kestävyysvajeesta, asia on selvä kuin pläkki.

Mutta ongelma on siinä, että emme kaikki ole ekonomisteja, emme edes elämäntapaekonomisteja. Monia meistä kaikkialle tunkeva rahapuhe suorastaan ällöttää. Ovatko nämä taloustermit muka jumalan sanaa!

Moni on kysellyt kestävyysvajeen juuria. Kuka sanan on keksinyt? Tähänastisen salapoliisityön tulokset viittaavat siihen, että kyse on nimenomaan talousasiantuntijoiden termistä, suomeen muualta lainatuista merkityksistä. Kuinka yllättävää...

Ylen MOT-ohjelma yritti 2013 selvittää sanan juuria. Ohjelmantekijöille kerrottiin valtiovarainministeriöstä, että termi tuli Suomeen Euroopan unionista: ”EU-komission asiakirjoissa termi (englanniksi sustainability gap in public finances) esiintyi ensimmäisen kerran syksyllä 2003.” Suomalaisten lehtien arkistoista MOT löysi vanhimmat viittaukset kestävyysvajeeseen syyskuulta 2006. Termiä oli tuolloin käyttänyt Raimo Sailas puhuessaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan seminaarissa.

Sailas sivalsi vaalikiimaisia poliitikkoja kestävyysvajeella kipeästi myös Ylen kolumnissaan 2010: ”Vuoden 2007 eduskuntavaalien edellä tapahtui ihme. Jukka Pekkarisen johdolla laskettu kestävyysvaje jalostui silloisen valtiovarainministerin huoneeseen matkatessaan jakovaraksi.”

CC BY 4.0

Seteleitä Suomen Pankissa 1950-luvulla. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Käyttökelpoista valtakieltä

Vilkaistaanpa vielä, milloin kestävyysvajeesta on alettu puhua eduskunnassa. Ensimmäiset osumat löytyvät marraskuulta 2006, Suomen vakausohjelman tarkistus -asiakirjasta. Siinä käsitellään kestävyysvajetta, kriittisestikin: ”Pitkän aikavälin laskelmiin liittyy suurta epävarmuutta sekä väestökehityksen että laskelmissa käytettyjen taloudellisten taustaoletusten osalta, minkä vuoksi kestävyysvajetta tulee pitää suuntaa antavana tunnuslukuna.”

Kestävyysvaje mainitaan myös eduskunnassa marraskuussa 2006 käsittelyssä olleessa Valtiontilintarkastajien kertomuksessa 2006. Tämäkin lähde osoittaa Euroopan unionin suuntaan: ”EU:ssa tehdyn arvion mukaan Suomen julkisessa taloudessa on 1,5–5 prosenttiyksikön kestävyysvaje suhteessa kokonaistuotantoon. Kun tätä ns. kestävyysindikaattoria lasketaan, arvioidaan väestön ikääntymisestä aiheutuva julkisten menojen kasvupaine vuoteen 2050 saakka.”

Näyttää siltä, että Euroopan unionin talousasiantuntijoiden kehittelemä termi on vuoden 2006 paikkeilla alkanut ottaa paikkansa myös suomalaisten poliitikkojen kielessä. Alkuvuosina osumia on satunnaisesti, mutta vuonna 2009 termi mainitaan jo 44 eduskunta-asiakirjassa, vuonna 2010 yli 250 asiakirjassa ja vuonna 2015 jo lähes 500 asiakirjassa.

Arvelinkin 2011 blogikirjoituksessani, että kestävyysvaje on tuore esimerkki taloustiedon muuttumisesta yleistiedoksi. Jos termiin onkin alussa suhtauduttu kriittisesti, vähitellen se on otettu yleiseen käyttöön, hyväksytty hämäryyksineen päivineen.

Politiikan kieli on täynnä kestävyysvajeen tapaisia vakuuttavan oloisia mutta merkityksiltään mutkikkaita ja sumeitakin, suorastaan sumuttavia, sanoja. Niiden perustehtävä toki on mahdollisimman yksinkertainen: vallan käyttäminen.

Lasse Koskela: Ryhdyin erityistoimivajeen poistajaksi (Kotus-blogi, 14.12.2010)

Raimo Sailas: Tosi kysymyksessä (Kolumni, Yle, 14.12.2010)

Mikko Sauli: Hups, poliitikkojen lempiase kestävyysvaje voikin olla 1,5 miljardia arvioitua pienempi (Analyysi, Yle, 5.9.2017)

Hannu Sokala: Voi meitä toimittajia (MOT, Yle, 14.1.2013)

Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa