Elämän valttikortit

Millaista peliä 1980-luvulla oikein pelattiin? Oikein muksaa peliä! Elämä Suomessa oli parhaimmillaan kasarilla. Tätä mieltä on kolmasosa suomalaisista vuonna 2013 tehdyssä kyselyssä.

Kultaako aika muistot? Miten merkityksellistämme menneisyyttämme?

Kun kuuntelee 1980-luvun alun suomi-iskelmiä, vaikuttaa siltä, että muistimme on kovin valikoiva. Onnen tunteet ja mielihyvälliset merkitykset eivät ole tuon ajan iskelmissä välttämättä päällimmäisiä.

Kasarikieli soittaa surua ja sääliä. Ei vähiten itsesääliä. Elon peli on kovaa mutta epärehellistä.

Näin Ahti Lampi ja Elämän valttikortit, 1980, sanat Vexi Salmi:

Ei ees katumus enää auta, mitään sillä nyt korjata ei
Sillä vanhemmat kätkee jo hauta, ja mun kultani toinen vei
Oli elämän valttikortit, mulla kerran kourassain
Oli avoinna kaikki portit ja ne suljin takanain.

Samoja polkuja oli jo edellisenä vuonna tallannut Reijo Kallio raahelaisen autonkuljettajan Reijo Lumisalmen säveltämässä ja sanoittamassa kappaleessa Yksinäinen:

Sinun luoksesi palaan, mut löydä sua en
Hautas löysin ja kukkaset nauraneet ei.

Lisää Reijo Kallion tulkitsemaa synkkyyttä, Viikonloppuisä vuodelta 1980, sanat Chrisse Johansson:

Oon viikonloppuisä minä vaan
Näin virheistäni laskun maksaa saan
Oon väärin tehnyt ehkä paljonkin
Vaan näinkö suuren taakan ansaitsin.

Kuolemanodotustunnelmissa ovat myös Matti ja Teppo, veljekset kuin elvikset, 1981 Veepee Lehdon sanoittamassa laulussa Et voi tulla rajan taa:

pian mun aikani on viimeisen tuomion
kuulin ja lähdin luotasi pois
on kai näin helpompaa
sua säästää mä saan
viime hetki niin vaikeaa ois.

Auts töks töks

Toisaalta. (Aina tulee tämä toisaalta, kun puhutaan niinkin isosta asiasta kuin yhden vuosikymmenen iskelmistä ja merkityksistä.)

Toisaalta kasari-iskelmä on myös uudenlaista rillumareitä, suhteellisen aivotonta humpanpumppaa. Tästä puolesta kertovat jo Finnhits-kokoelmien biisien nimetkin: Ollaan kahden lallallaa, Sheikki Ali Hassan, Tule kanssani kylpyyn, Isä-Pappa Pingviini, Rikoo on riskillä ruma, Moottoripyörä on moottoripyörä, Anna kulta anna.

Kahdeksankymmentäluku oli siis paitsi surustelun myös ilostelun vuosikymmen. Joidenkin mielestä jopa elostelun.

Siinä missä iskelmien juntit pelasivat elämänsä valttikortit surkeasti, pörssin jupit näyttivät, miten tätä elämän peliä kuuluu pelata kuin viimeistä päivää. Bluffi! Täyskäsi!

Oolsprait

Kortit kertoo kohtalomme, mutta pelimerkityksiä tuotettiin muuallakin kuin musiikin maailmassa. Eduskunnassakin alettiin puhua rajuin sanankääntein kasinotaloudesta, kuten Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) edustaja Arvo Kemppainen 5. marraskuuta 1986:

Hallitus ja Suomen Pankki eivät ole millään tavoin puuttuneet ns. harmaan rahan markkinoihin, joilla pyörii varovaisenkin arvion mukaan yli 20 mrd. mk keinotteluluontoisessa kasinotaloudessa. Nämä rahavirrat eivät ole luomassa uusia työpaikkoja vaan vain kasvattamassa yritysten liikevoittoja ja ylläpitävät loismaista, tuhlailevaa elämäntapaa. Pörssiyhtiöiden, erityisesti liikepankkien ja vakuutuslaitosten voittojen kasvu ja rahavirrat Floridaan ja muualle ulkomaille ovat tämän politiikan seurausta.

Samalle kiukaalle löylyä nakkasivat monet muutkin, muun muassa edustaja Irma Rosnell, hänkin SKDL:stä, 2. joulukuuta 1986:

Hallituksen esitys suosii pörssiä. Lakiesityksen mukaan pörssissä myytävien osakkeiden leimaveroa esitetään alennettavaksi. Tämä on omalta osaltaan keinottelun suosimista, ns. kasinotalouden tukemista.

Se on menox, sano Annie Lennox

Kasari, sekavaa aikaa, kuten kaikesta voi päätellä. Myös tämän tekstin rakenteesta. Sekavaa, perin sekavaa. Vai sittenkin jollakin erikoisella tavalla mitä loogisinta?

Monet tekniset innovaatiot muuttivat maailmaamme ja ehkä maailmankuvaammekin. Otimme käyttöömme mikrotietokoneita, elektroniikkapelejä, langattomia puhelimia, ties mitä härpäkkeitä. Viri viri tööt tööt!

Tulivat paikallisradiot, kotivideot, pankkiautomaatit. Muoviraha: muovikortit kertoo kohtalomme!

Sekosimme Rubikin kuutiosta ja Tetriksestä. Oma pelini oli flipperi, jota juoksimme Sallan kirkonkylän lukionmäeltä Äteritsiputeritsipuolilautatsibaariin hakkaamaan. Tilt!

Merirosvoraha elikkäs merkkari maistui. Menimme kovin monin tavoin sekaisin rahasta ja sillä pelaamisesta, ainakin muutamat meistä menivät.

Väitän, että 1980-luvulla yhä useammat suomalaiset alkoivat suorastaan  jäsentää maailmaansa hieman aiemmasta poikkeavalla tavalla, ikään kuin pelaamisena. Panokset ja tuotokset, riskit ja mahdollisuudet. Se ei pelkää, joka pelaa! Rahasta tuli entistä useammalle kaiken mitta.

Samaan aikaan metaforisesti käytetty pelisanasto sai monien korvissa kylmältä kalskahtavan kaiun. Kasinopeluri oli suorastaan haukkumasana, varsinkin sellaisen kielenkäytössä, jonka käsiin oli elämän pelissä jäänyt mustamaija, patarouva.

Kikkelis kokkelis

Filosofit ovat opettaneet meille, että kielenkäyttökin on yhdenlaista peliä. Jotta voisimme saada viestimme muiden tietoon ja jotta voisimme ylipäätään ymmärtää toisiamme, kielenkäytössämme on tietynlaisia sääntöjä. Kuten kaikissa peleissä, kirjoitettuja tai kirjoittamattomia. Toimimme kielenkäyttötilanteissa näiden sääntöjen rajoissa, ja siten meillä on mahdollisuus tulla ymmärretyksi ja ymmärtää muita.

Kielipelien säännöt eivät ole kiveen hakattuja, pikemminkin ne ovat tuuleen kirjoitettuja. Ihmisten tarpeet ja toimintatavat muuttuvat, myös kielellä toimimisen tavat: vanhoja tapoja häipyy, osa niistä yhdistyy, syntyy uusia. Periaatteessa jokainen kirjoitettu teksti ja puhuttu puhe saattaa muuttaa sitä muottia, johon kielellinen teko on valettu. Humanistisessa tutkimuksessa näitä prosesseja on tutkittu monesti genren käsitteen avulla.

1980-luvulla tapahtui tässä genremielessä järistyttäviä muutoksia. Vähäisin näistä ei ole radiotoiminnan ja myös radioilmaisun vapautuminen uusien paikallisradioiden myötä.

Kyse ei ollut vain radioiden vapauttamisesta, mikä sekin on suuri muutos, vaan näin jälkikäteen tarkastellen paljon enemmästä. Julkinen puhe -nimisen kielipelin säännöt pantiin hujauksessa uusiksi. Murteet ja monenlainen puhekieli saivat sijansa julkisissa yhteyksissä. Yleiskielinenkin ilmaisu osin vapautui virallisuudestaan, (kirjoitetun) yleiskielen ja puhekielen raja alkoi häilyä.

Kielentutkija Ritva Paananen kirjoittaa 1996 artikkelissaan ”Radio rentoutuu – kirjakielestä puhekieleen” 1980-luvulla alkaneisiin muutoksiin viitaten näin:

Yksi ja yhtäläinen julkisuuden kieli on menneisyyttä: yleispuhekieli elää ja voi hyvin kirjakielen rinnalla. Näiden kielimuotojen työnjako vaihtelee eri ohjelmissa ja eri kanavilla sekä esiintyjien ja kohdeyleisön mukaan. Kielimuodot elävät useimmiten sulassa sovussa pahemmin törmäämättä. Tätä harmoniaa häiritsee vain joskus puhuja, joka innostuu rikkomaan sellaista normia, joka on monien mielestä rikkumaton; yleensä silloin on kysymys kiroilusta. Toisin yksittäiset kirosanatkin solahtelevat pyörteitä aiheuttamatta varsinkin Mafian puhevirrassa.

On jopa arveltu, että viimeistään 1980-luvulla suomalainen yhtenäiskulttuuri murtui. Moni koki nopeat muutokset myönteisinä. Toimittaja Ilkka Malberg on antanut tästä aikalaistodistuksen: kasari oli myös ”kuplivan optimismin” aikaa.

Mitäs läksit

Mitä kasarista, sen hengestä, merkityksistä, genreistä ja kielipeleistä on jäänyt nykypäivään? Julkinen puhe -kielipeli etsii koko ajan uusia, entistä rajumpia ja arvaamattomiakin muotoja. Niitä kuvaavat hyvin sellaiset ilmaukset kuin someraivo ja vihapuhe. 1980-luvulla avattiin tämäkin Pandoran lipas. Avaamattakaan ei voitu jättää. Ajateltiin, että kyllä se siitä.

Elämän valttikortit -tyyppinen iskelmäkielipeli sen sijaan on kuollut ja kuopattu, vaikka vanhat iskelmät toki yhä elävät, ainakin kasarin kokeneiden mielissä. Valttikorttitekstien yltiöpateettisuuden ja tahattoman, hellyttävän koomisuuden on korvannut kaikkialle ulottuva, tarkoituksellinen ja pahimmillaan kaikki tunteet kieltävä ja jyräävä kyyninen ironia.

Senkin siemenet kai kylvettiin kasarilla, ehkä jopa Vexi Salmen ja Veepee Lehdon ja muiden iskelmänsanoitustyöläisten työpöydillä. Selvää on, että ironista suhtautumista maailmanmenoon ruokittiin monissa kahdeksankymmentäluvun televisio-ohjelmissa, esimerkiksi sellaisissa kuin Hukkaputki, Hymyhuulet, Mutapainin ystävät, Pulttibois, Soitinmenot ja Tabu.

Oi, kasari. Mitä menitkään tekemään. 

Elämän valttikortit (Yle, Elävä arkisto, 25.2.2011)

Tiina-Rakel Liekki: Millä vuosikymmenellä elämä on ollut parhaimmillaan (Yle, 29.12.2013)

Virpi Salmi: Oi 1980-luku! Muistatko vielä nämä ihanuudet? (Me Naiset, 31.8.2015)

Jenni Junkala: Muistatko nämä 80-luvun suosikkisanonnat? (Me Naiset, 25.11.2014)

Harri Mantila: Kielenhuollon uudet haasteet (Kielikello, 4/2002)

Sami Pihlström: Peli on pelattu (Etiikka.fi, 26.6.2014)

Tuula Rajavaara: Jees poks pallinaama ja mitä näitä nyt oli (Yle, 8.6.2015)

Muu lähde

Ritva Paananen: Radio rentoutuu – kirjakielestä puhekieleen. Teoksessa Kielen kannoilla. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 20 vuotta (toim. Ritva-Liisa Pitkänen, Helena Suni ja Satu Tanner). Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Edita, 1996.

---

Kasarin kielipeleistä myös Kotus-vlogissa

Rubikin kuutio kääntyi kasarilla monien käsissä. Mitä muuta käänteentekevää silloin tapahtui?

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa