Kielitieteen päivittelyä, osa 3: siirtolaiskirjeitä

Taru Nordlund esitelmöi äsken aiheesta "Pitkä matka ja pauhaavaiset aalot ovat meidän välillämme". Kyse on siis 1800-luvun siirtolaiskirjeistä, niiden genrestä eli lajista ja intertekstuaalisuudesta eli tekstien välisistä suhteista.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Suomesta "siirtyi" 400 000 ihmistä Pohjois-Amerikkaan. On se ollut aika rallia! Leipä ajoi maailman ääriin. Taakse jäivät perhe, kylä, tuttu maa ja kotoisa mielenmaisema.

(Sanalla sanoen tuntuisi hlökohtaisesti hurjalta ajatukselta.)

Kaukomailta tuli tietysti tarve pitää yhteyttä kotiin. Moni tarttui ensimmäisen kerran kynään, ainakin kirjeenkirjoitusmielessä. Kirjoitetun kielen käytänteet olivat tulleet jotenkin tutuiksi varsinkin kirkollisten kirjoitusten kautta.

Kiinnostavaa Nordlundin ja Lea Laitisen tutkimuksessa on mm. se, miten tällainen "uusi" kielellinen todellisuus näiden kirjeiden perusteella muovautui: yhtäältä se, että pitää itse kirjoittaa kirje; toisaalta se, että kirjettä kirjoitetaan nyt vieraalla maaperällä, toisen kielen vaikutuksessa.

Nordlundin mukaan alustavasti näyttää siltä, että siirtolaiskirjeissä on yhtymäkohtia tuohon aikaan tavalliseen kirkolliseen tekstilajiin eli kirkonkuulutukseen. Kirkonkuulutus oli vaikuttava joukkotiedotusväline tuohon maailmanikaan ja laji elää vieläkin sanonnassa ei ole kirkossa kuulutettu, että.

Ei kirkonkuulutuksella ehkä ihan yhtä tehokkaasti ja vallankaan nopeasti saavutettu suuria yleisöjä kuin nykyajan feisbuukeilla ynnä muilla, mutta saavutettiinpahan kuitenkin. Ja siirtolaiskirjeissäkin kaikuvat siis kirkonkuulutusten käytänteet. Intertekstuaalisuus oli päivän sana tuolloinkin.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa