Terhi Ainiala
Lahtarin limppu ei maistu
Huomasitteko eilisessä Hesarissa pienen tuotenimiuutisen? Kannelmäen uudessa jätti-Prismassa on maatilatori, jonne aiottiin myytäväksi Lahtarin limppua. Tällainen nimi olisi annettu tietylle saaristolaisleivän tyyppiselle leivälle.
Kielitoimiston sanakirja määrittelee lahtarin näin:
”Suomen vapaussodassa ja sen jälkeen punaisten valkoisista (myös yl. suojeluskuntalaisista ja porvareista) käyttämä haukkumanimi”. Murteissa ja Stadin slangissa lahtarilla on voitu tarkoittaa myös teurastajaa, oikeistolaista, poliisia ja opettajaa.
Onkin hämmästyttävää, että tällaista nimeä alun perin oli edes ajateltu. En tiedä, kuinka pitkällä jo oltiin ja oliko jo leipäpussit ja mainostaulut painettuina. Jos, niin roskikseen meni. Nimeä kun ei hyväksytty. Kaupan omistaja oli Hesarin mukaan todennut, että hänenkin suvussaan on ollut punaisia. Kannelmäen lähiasukkaatkin olivat ilmoittaneet, etteivät he lahtarileipää ostaisi. Missähän tätä muuten oli kysytty? Tietääkö joku?
Leivän nimeksi vaihdettiin Sörkan limppu. Hyvä näin. Sörkkaa ja vanhaa slangia sopii leivän nimessäkin kumartaa.
Palaa otsikoihin | 5 puheenvuoroa
Olipa tosi huono idea tuo lahtarin limppu.
Sen vastapariksi sopii ryssänlimppu. Semmoista nimeä ainakin kaunokirjallisuuden mukaan käytettiin 1910-luvulla leivästä, joka oli venäläisen mallin mukaan tehty; sitä saatiinkin venäläisiltä kasarmeilta.
Lahtarin leikkeen nyt voisi kuvitella lihatiskistä löytyvän. Mukana valmistusohje: kypsennetään nopeasti siten ettei punainen näy pintaan. Sisältä verisen raaka. Leikataan ja syödään puukolla.
Ehkä joku ajatteli, että ”teurastaja” on liian raju ammattinimike, ja päätti käyttää sanaa ”lahtari” tuntematta Suomen historiaa. Ja sitten liki sadan vuoden takaisiin juoksuhautoihin jumittuneet nostivat hirveän metelin.
Tai sitten kyseessä oli vain mainoskikka.