Kirjoittaminen ei ole vain kirjoittamista

Koululaisten kirjoitustaidoista revitellään ajoittain otsikoita: Nuorten kirjoitustaidot ruosteessa tai Osa pojista ei opi kirjoittamaan peruskoulussa. Jokin aika sitten paisuteltiin uutinen jopa sanan renki epäperinteisestä taivuttamisesta: Abit menivät erikoiseen ansaan yo-kokeessa. Hyvätkin kirjoittajat saattoivat nimittäin kirjoittaa rengestä. Myös tämän jotkut tulkitsivat osaksi heikentyneitä kirjoitustaitoja.

Maallikolle on uutisoinneista ja julkisuudessa esitetyistä mielipiteistä voinut jäädä mielikuva, että koululaiset kirjoittaisivat nykyään kaikin puolin huonommin kuin ennen. Aina ei olekaan käynyt ilmi, tarkoitetaanko kirjoitustaidoilla vain oikeinkirjoituksen hallintaa vai laajemmin esim. tarkoituksenmukaisen tekstin rakentamista.

On oikeastaan ihme, että nuoret kirjoittavat niinkin hyvin kuin kirjoittavat (= valtaosa on kelvollista keskitasoa, osa erinomaisia, osa heikkoja). Onhan tekstimaailma, johon koululaiset päivittäin törmäävät, todella kirjava. Eivät vain esim. juttelusivustojen tekstit ole kirjavia, vaan myös julkisuuden asiateksteissä näkee sellaista, mikä ei menisi läpi koulun kirjoitelmissa. Myös oudosti kirjoitettuihin tuote- ja yritysnimiin törmää kaikkialla. Näkemästään sekavuudesta huolimatta iso osa koululaisista silti siis tuottaa myös kohtuullisen kirjakielisiä järkeviä tekstejä (sen lisäksi, että he hallitsevat myös ”puhekielisiä” kirjoitustapoja).

Uutisoinneissa ei ole myöskään kerrottu sitä, että kirjoittaminen nykykoulussa ei ole vain kirjoittamista. Monet kirjoitustehtävät nimittäin edellyttävät tekstien lukemista, ymmärtämistä ja kykyä vertailla eri tekstien näkemyksiä. Vaativaa on jo ”pelkkä” yhden tekstin referoiminenkin.

Vaativien tekstien kirjoittaminen vaatii paljon harjoittelua. Koulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineeseen kuuluu kuitenkin nykyään niin paljon muutakin sisältöä, että nykyisellä tuntimäärällä kirjoittamiselle jää liian vähän aikaa.

Perusopetuksen tavoitteita ja tuntijakoa valmistelleen työryhmän tuoreessa muistiossa ehdotetaan, että äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaine saisi lisätunnin – alakoulun 5.–6. luokan mediakasvatukseen. Sekä äidinkielen opettajat että suomi toisena kielenä ‑opettajat ovat puolestaan esittäneet, että tuntilisäys kuuluisi pikemminkin yläkouluun, mm. juuri kirjoittamiseen ja lukemiseen. Esimerkiksi suomen opettajien kannanotossa (joka sisältää paljon muutakin) muistutetaan, että yläkoulussa täytyy harjoitella vaativia tekstejä, joita tarvitaan myöhemmässä elämässä niin jatko-opinnoissa kuin ylipäänsä yhteiskuntaan osallistumisessa. Näiden tekstien harjoitteluun ei nykyinen tuntimäärä riitä, ei äidinkielisille eikä muunkielisille. Sitä paitsi vasta yläkoulussa monet ovat ajattelussaan ylipäänsä sen verran abstraktilla tasolla, että he kykenevät paremmin ymmärtämään ja arvioimaan lukemiansa tekstejä ja muodostamaan niiden pohjalta omia perusteltuja mielipiteitä – ja lisäksi kirjoittamaan tuosta kaikesta jäsentyneen yleiskielisen tekstin!

Epäilemättä lisätunti kaikille asteille olisi järkevin vaihtoehto. Jos kuitenkin pitää valita ja jos tulevaisuudessa toivotaan jymyotsikoita kirjoitustaitojen kohentumisesta, päättäjien kannattaa tuntijaossa(kin) kuunnella parhaita asiantuntijoita – äidinkielen ja suomen kielen opettajia.