Tärisyttäviä lyriikoita

Viime aikoina on puhuttu paljon suomen asemasta englannin puristuksessa. On korostettu, että kieli voi hyvin, jos sitä käytetään elämän eri alueilla niin arkiaskareissa kuin koulutuksessa, hallinnossa, taiteessa ja tieteessä. Jos kieltä nimittäin lakataan käyttämästä jollakin alalla, sillä on – ennalta arvaamatontakin – vaikutusta myös johonkin toiseen alueeseen. Siksikin puheet yhden alan suomen (tai jonkin muun kielen) käytön hiipumisesta on syytä ottaa vakavasti.

Hiipumista ei onneksi ole havaittavissa suomenkielisessä laululyriikassa. Kielialue on nimittäin pullollaan huikeita sanataitureita, jotka tekevät meille sanoituksia – nykytermein kai ”lyriikoita” – tunnettaviksi ja mukana laulettaviksi. Tunteita tärisyttävässä suomenkielisessä laululyriikassa on monenlaista rockia, räppiä, bluesia, poppia, iskelmää ja paljon muuta. Viime vuosina supersanoittajien määrä lienee vain kasvanut siitäkin huolimatta, että lauluja tehdään myös englanniksi. Itse asiassa kai molempia tarvitaan tulkitsemaan tunteitamme, joille emme itse aina löydä sopivia sanoja.

Oma musiikkikarttani päivittyy kotiteinin ansiosta aivan automaattisesti. Seinät kaikavat. Monet viime aikoina kuulemani kappaleet olisivat itse asiassa sopineet myös oman nuoruuteni yhteiskailotuksiin; tällainen on esim. Apulannan ”Viisaus ei asu meissä, ei ratkaisut muuta tietämme. Me luopumaan ei pystytä edes ongelmistamme.” Erityisvaikutuksen sanoituksillaan ovat tehneet naispuoliset monilahjakkuudet, kuten Maija Vilkkumaa, joka hiljan palkittiin Juha Vainio ‑palkinnollakin. ”Mistä tietää että on, onko onnellinen vai onneton… Joo mä tiedän, jossain lapsia kuolee, ja liikemiehet nuolee poliitikot puolelleen. Aselait, ilmasto, lisäydinvoima, omatunto soimaa, mä toimisin kyl, mut mun kaikki aika menee, kun mä vain mietin et...” Jonkin sanoituspalkinnon nappaa varmasti myös PMMP: ”Se vaikenee, joka pelkää vastausta, ei kestä totuutta, jää vaille vapautta. Se vaikenee, joka pelkää muiden mieltä ja hiljeten väistää vain tyhmemmän tieltä.” – Pelkät sanat leikattuna musiikkikokonaisuudesta eivät tietenkään tee oikeutta teoksille.

Seinät kaikavat myös englantia, tietenkin. Englantihan on ollut monenlaisen musiikin valtakielenä maailmalla jo vuosikymmeniä. Suomessakin sukupolvi toisensa jälkeen on oppinut lauluista englannin sanoja ja sanontoja, tunteenilmauksia. Eihän moinen rinnakkaiskielisyys voi olla muuta kuin kannatettavaa! Muinaisella 70-luvullakin kuunneltiin, mukana laulettiin ja myötätunnettiin paitsi mm. Hectorin ja Juicen lauluja myös vaikkapa Bob Dylanin, Pink Floydin, Queenin ja Bob Marleyn lauluja, englanniksi tietysti. Englanti voi olla aivan ehdoton. Kuinkahan moni koululais- tai opiskelijaporukka onkaan yhdessä laulanut: ”We don’t need no education, we don’t need no thought control. Hey teacher leave us kids alone.”  Ei siinä toisia kieliä kaivata.

Olen varma, että kielten rinnakkaiselo musiikissa jatkuu. Tunteiden ja tuntemusten tulkeille on tilaa ja tilausta. Kielestä riippumatta. Jos kielellä tehdään lauluja, se on elinvoimainen. Sillä on mahdollisuuksia moneen, jos vain olot ovat suotuisat. Lauluton kieli kuolee.