Riitta Korhonen
Mehän rakastetaan puhua!
Tuntuu siltä, ettei toisten puheelta voi enää missään välttyä. Joka paikassa puhutaan vieraillekin ihmisille vähän väliä. En tarkoita sitä, että julkisissa liikennevälineissä kailotetaan yksityisasioita kännykän välityksellä kanssamatkustavillekin kuultaviksi, vaan aitoja kasvokkaistilanteita. Hanna Lappalainen kirjoitti taannoin ”small talkista” mukavassa blogissaan. Noistakin päivistä tuntemattomien määrä puhealueellamme on kasvanut.
Kaupan kassoilla on viime ajat opeteltu ja melkein opittukin käyttämään mitä erilaisimpia maksulaitteita. Vaikka maksaessamme tuijotammekin tiukasti ”korttikonetta”, kommentoimme usein laitteen ulkoasua tai käyttöominaisuuksia myyjälle ja kassajonossa takanamme seisovalle. Eilenkin tavaratalon myyjä sanaili minulle takaisin ja kertoi asiakkaiden laitetta koskevista mielipiteistä. Myös takana seisova kertoi omista kokemuksistaan. Välillämme väreili jaettuja tuntemuksia.
Myös apteekissa tai terveysasemalla on entistä enemmän puhetta. Puuskahdamme kanssaodottajille jotain, kun ensin etsimme odotusnumerolaitetta ja sitten sen löydettyämme ihmettelemme numeroiden hidasta vaihtumista. Usein joku odottelija kertoo kokemuksestaan toisessa odotusnumerojonossa. Seuraa myötätuntoista hyminää ja lisää puhetta. Jaettuna moni harmi puolittuu, ellei peräti hälvene.
Viimeksi isolla terveysasemalla käydessäni ehdin puhua monenkin ihmisen kanssa, kun tilakartta kädessäni harhailin pitkin sokkeloisia käytäviä etsimässä oikean lääkärin huonetta. Paljon oli yhteistä jaettua hämmennystä ja naurua, päivittelyä käytävien ja ovien määrästä sekä omista reittivalinnoista. Puhuvien joukossa oli myös itseäni paljon nuorempia. Naamapuhe ei ole vain nahistuneiden.
Jos laitteet ja laitokset eivät puhuta, ainakin äärisääilmiöt avaavat suun. Talven lumimassojen keskellä on saanut puhua lähes päivittäin. Jopa lumenpudotustöistä varoitellaan vieraita: ”Varohan tippuvia ukkoja ja lumikolia”, huudahti vanhempi vastaantulija jalkakäytävällä. Toviksi pysähdyimme yhdessä katselemaan kohti kattoja ja hämmästelimme lumen määrää ja holtittomalta näyttävää lumen pudottelua. Paljosta lumesta paljon yhteistä puhetta.
Tässä kulttuurissa voi tunnetusti myös vaieta. On kuitenkin lohdullista, että tuntemusten kasvokkainen(kin) jakaminen yleistyy. Jaettujen tuntemusten tuottamasta yhteisyyden, ”porukoitumisen” myönteisestä tunteesta kirjoitti äskettäin (30.1.2011) Tiina Lymikin Helsingin Sanomien ihastuttavalla Minä rakastan ‑palstalla. Tuntemusten jakamiseen ei tarvita erillisiä small talk ‑kursseja. Mehän rakastetaan jakaa tuntemuksia. Mehän rakastetaan puhua!
Palaa otsikoihin | 7 puheenvuoroa
Vanhan käytännön mukaan rakastaa-verbin objektina on substantiivi: "rakastamme jonkin tekemistä", esim. "rakastamme puhumista".
Google antoi haulle "rakastan tehdä" yli kolme ja puolituhatta tulosta. Onkohan tätä ilmiötä käsitelty joissakin nykysuomea koskevissa artikkeleissa?
Tässä kulttuurissa voi monissa tilanteissa tunnetusti myös vaieta, mutta niin voi muissakin kulttuureissa.
Olen istunut bussissa käytäväpaikalla niin Italiassa, Belgiassa kuin Ranskassakin. Joka kerta ikkunapaikalla istuva on ilmaissut aikeestaan poistua seuraavalla pysäkillä liikehtimällä, hypistelemällä laukkunsa hihnaa, hivuttautumalla aavistuksen verran minua kohti ja lopulta nousemalla paikaltaan - sanaakaan sanomatta.
Jostain syystä juuri meillä aivan samanlainen bussikäyttäytyminen on otettu niin sanotun juroutemme oppikirjaesimerkiksi. (Ja mehän tiedämme miksi, thank you very much.) Muutenkin juuri vaikenemistaipumustamme korostetaan, ja nimenomaan kielteisessä valossa.
Itse asiassa on todella hyvä asia, että meillä voi ja saa myös vaieta! Entäs sitten? Mikään ei ole niin kamalaa kuin joutua hissiin henkilön kanssa, joka pelkää eniten maailmassa hiljaista hetkeä ja lausuu pää punaisena jotain tavattoman typerää. Ja siihenkö pitäisi sitten vielä vastata, ettei saisi juntin mainetta!
Jopa käännösteksteissä, joissa tunnetusti usein joudutaan puun ja kuoren väliin, käännetään yleensä sanat ”I love you” sanoilla ”Olet minulle rakas”. Se on toki tolkuttoman teennäistä käännöskieltä, jollaista kukaan ei puhu selvin päin eikä edes humalassa. Mutta minkäs teet, kun ruudussa sanotaan jotain ja olisi mahdotonta jättää tekstittämättä? Kai sitten pitäisi kääntää ”Rakastan sinua”, vaikka normaali suomalainen sanoo niin enintään noin kerran eläessään ja silloin tarkoittaa enemmän kuin sanoo. Jos kerran rakastamme puhua (suom. lörpöttelyä) ja ties mitä, miksipä ei sitten ties ketä?
Joka tapauksessa kirjoitukseni varsinainen ydin oli kuitenkin viime aikojen ilo siitä, että ihmiset ylipäänsä haluavat jakaa tuntemuksia kasvotustenkin, eivät vain esim. Facebookissa. Semmoisen ilon ilmaisemiseen – omasta mielestäni – affektinen puhekielinen ilmaus sopi hyvin.
mehän ku ei rakasteta tyhjän puhumista, jutellaan ja löpistään kun sille tuulelle satutaan.