Halla vai helle?

Pian taas jännitetään, viekö halla mustikkasadon. Sitten jo päästään toivomaan tai pelkäämään, että tulee helle. Näitä ilmiöitä ihmetellessä ei välttämättä tule mieleen, että halla ja helle ovat vanhoja balttilaisia lainasanoja, siis alkujaan vieraslähtöisiä. Ne ovat sen verran vanhoja lainoja, että tuntuvat yhtä ”omilta” kuin vaikkapa ”omaperäiset” pakkanen, ukkonen ja aurinko. Vieras tuntuu siis omalta? Vieras on siis kotoutunut kieleen vaivihkaa? Hui! Itse asiassa hyvin suuri osa suomen perussanoista (!) on tavalla tai toisella vierasta alkuperää. Lienee mahdotonta puhua suomea käyttämättä ollenkaan lainoja. Ei edes oman maan säistä voi puhua ”puhtaan omaperäisesti”. Pitäisikö kuitenkin edes yrittää pärjätä esimerkiksi ilman hellettä ja hallaa?

Helle ja halla ovat pesiytyneet kyllä sanontoihinkin. ”Huh hellettä! sano jänis pakkasessa”, todetaan laajalle levinneessä sananparressa (ks. sananparsikokoelmaa). Halla-sanontoja on hyvinkin runsaasti. Hallahan tarkoittaa kasvukauden aikaista paikallista yöpakkasta ja sen tuhovaikutuksia kasveihin. ”Hallat ja herrat on pahin vihollinen”, sanottiin Hausjärvellä. Tästä ei-toivotusta mutta tavallisesta vieraasta on myös Vanhan kirjasuomen sanakirjassa pitkä sana-artikkeli. Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa (1874) on vielä sellaisiakin yhdyssanoja kuin juhannushalla, naurishalla ja perunahalla. Sanakirjan mainitsema hallatar kenties emännöi hallalaa (eli hallanpesää). Nykyään ihminenkin voi tehdä hallaa eli aiheuttaa vahinkoa. Murteissa tunnetaan myös hallahattuja ja hallahousuja eli pelkureita. Jos oikein hirvittää, voi halla mennä housuihinkin – niin kuin pupu pöksyyn.