9.8.

Millaista olisi maailmanlopun kieli?

Kysymys tuli mieleen kun luin Cormac McCarthyn palkittua ja ylistettyä romaania Tie, jonka pohjalta on myös tehty Viggo Mortensenin tähdittämä elokuva. Kirjassa isä ja poika vaeltavat halki hävitetyn maan kohti etelää. Taivas on paksun pilvimassan peitossa, maa on täynnä tuhkaa, eläimet ovat kuolleet ja puut lehdettömät, ja ihmiskunnasta on jäljellä vain ryösteleviä ja muun ravinnon puutteessa ihmislihaa syöviä barbaarilaumoja. Tuhon syy ja laajuus eivät käy kuvauksesta ilmi, mutta isä ja poika arvailevat, ettei maailmassa ole enää montakaan ihmistä jäljellä. Ei ole mitään yhteisöä, ei mitään turvapaikkaa, jota kohti kulkea. Jos ihmiskunnalla on tulevaisuutta, se on yksinäisten vaeltajien henkiinjäämisen varassa.

Isä muistaa vanhan maailman, mutta pojalla siitä ei ole mitään muistikuvaa. Elämänsä ensimmäisen Coca-Colan poika saa sorkkaraudalla avatusta hävitetyn supermarketin limuautomaatista. Pojalle ei ole koskaan ollut olemassa sellaisia asioita kuin ihmiskunta, valtio, yhteisö, moraali tai kieli - paitsi hänen isänsä edustamassa merkityksessä. Ja nyt hävitetyn maan vaikutus alkaa hiipiä isänkin kieleen: ”Ilmiöiden perässä niiden nimet painuivat hitaasti unohduksiin. Värit. Lintujen nimet. Syötävät. Lopulta nimet kaikelle sille mitä piti totena. Ne olivat hauraampia kuin hän olisi koskaan uskonut. Kuinka paljon oli jo poissa? Pyhä kieli irti viittaussuhteistaan ja samalla todellisuudestaan. Käpertymässä kokoon kuin yrittäisi säilyttää lämpönsä. Tuikahtaa ja viimein sammuu iäksi.” (suom. Kaijamari Sivill)

Romaania on eräissä arvosteluissa verrattu Samuel Beckettin proosaan. McCarthy kuvaa hävitetystä elliptisin lausein, joissa voikin toisinaan kuulla kaikuja Beckettiltä: ”Yöt pimeääkin pimeämpiä ja jokainen päivä harmaampi edellistä. Kuin alkava kalsea silmäsairaus himmentäisi maailmaa pois. Hänen kätensä nousi ja laski hiljalleen jokaisen kallisarvoisen hengenvedon mukana.” McCarthyn romaanissa hävitetyn kielen teemat ovat kuitenkin esillä vain pintatasolla. Romaanin kertoja ei milloinkaan todella kadota kielen viittaussuhteita tai kykyään kuvata. Kaikki yksityiskohdat ovat tarkkoja, realistisia ja tarinaa kuljettavia. Henkilöiden identiteetti ei häily. Sivilisaation tuholla ei myöskään ole mitään vaikutusta päähenkilöiden moraaliin. He tietävät olevansa hyvien puolella pahoja vastaan. He ovat ”valon kantajia” pimeässä maailmassa, eivätkä he aio langeta kannibalismiin vaikka kaikki muut söisivät ihmisiä. Mieluummin he vaikka kuolevat nälkään.

Monilla modernin taiteen mestareilla ajatus sivilisaation kriisistä liittyi katastrofiin, joka kohtasi - ja jonka oli kohdattava - representaatiota. Maailmaa ei enää voinut kuvata vanhoin keinoin. Tie jää kauas tästä, sillä se on loppujen lopuksi hyvin sovinnaisin keinoin toteutettu kuva tuhosta. Mitä tulee kieleen, vanha maailma säilyy siinä koskemattomana. Sen sijaan Beckettin kirjoittamissa tuhon kuvissa myös kieli on muuttunut radikaalisti:

”Rauniot lopulta tosi turva jota kohti niin kaukaa monen mutkan kautta. Kaukainen loputon maa taivas ei ääntäkään ei liikahdusta. Harmaa naama kaksi sinistä pieni ruumis sydän hakkaa pystyssä yksin. Pimennyt avoin neljä seinää nurin tosi turva umpikuja.” (Ilman, suom. Tarja Roinila)