9.11.

”Minä rakastan kaikkea mikä virtaa, kaikkea missä on aika ja tuleminen, kaikkea mikä vie meidät takaisin alkuun jossa ei loppua ole: profeettojen väkivaltaisuutta, säädyttömyyttä joka on ekstaasi, fanaatikon viisautta, pappia jonka litania on kumia, huoran hulluja sanoja, sylkeä joka virtaa katuojissa, rinnan maitoa ja katkeraa hunajaa, hajonnutta ja hajottavaa, kaikkea visvaa ja likaa joka virratessaan puhdistuu, joka menettää alkuperäisen merkityksensä, joka luo suuren kiertokulun kohti kuolemaa ja hajoamista.” (Henry Miller, Kravun kääntöpiiri. Suom. Pentti Saarikoski)

Millerin teksti ei pelkästään puhu virtaamisesta: se myös itse virtaa. Eikä se puhu vain niistä kaikista maailmassa virtaavista asioista, joista voi puhua kielellä: se puhuu myös kielestä joka virtaa, kieli itse virtaa siinä ja on virtaavan puheen aiheena: ”Minä rakastan hysteerikkojen sanoja ja lauseita jotka virtaavat kuin punatauti ja heijastavat kaikki sielun sairaat kuvat.” Kieli itse on vettä, visvaa, sylkeä ja hunajaa.

Viime vuosisadan toinen suuri virtaavien nesteiden ylistäjä oli James Joyce:

”Mitä ihaili vedessä Bloom, sen rakastaja, -laskija ja -kantaja, palatessaan hellan luo? Sen universaalisuutta: sen demokraattista tasa-arvoisuutta ja uskollisuutta luontoaan kohtaan sen hakiessa oman tasonsa: sen suurta määrää valtameressä Mercatorin projektiossa; sen luotaamatonta yli 8000 sylen syvyyttä Sundamin haudassa Tyynessä valtameressä: sen aaltojen ja pinnan hiukkasten levottomuutta niiden vieraillessa vuoroon sen rantaviivan joka ainoassa kohdassa: sen yksiköiden riippumattomuutta: meren tilojen vaihtelevuutta: sen hydrostaattista liikkumattomuutta tyvenellä; sen hydrokineettistä laajenemista matalimman ja korkeimman nousuveden aikana; sen asettumista hävityksen jälkeen: sen steriiliyttä napojen läheisillä maajäillä, arktisilla ja antarktisilla: sen ilmastollista ja kaupallista merkitystä: sen 3-1 enemmyyttä maapallon kuivaan alueeseen nähden: sen epäämätöntä ylivaltaa sen levitessä neliöpeninkulmittain yli päiväntaasajan alapuolisen Kauriin kääntöpiirin taa jäävän alueen...” (Odysseus, suom. Leevi Lehto)

Vesi myös viittaa kirjoituksen loputtomuuteen, kaikkiallisuuteen; veden universaalisuudesta ja tasa-arvoisuudesta tulee kielen universaalisuutta ja tasa-arvoisuutta, sen yli 8000 sylen syvyydestä tulee kielen syvyyttä.

Kiinteillä kappaleilla on selvät rajat, eivätkä ne yleensä sekoitu toisiinsa, jos ne joutuvat samaan paikkaan. Toisin on nesteiden laita. Ne sekoittuvat toisiinsa kun ne kaadetaan samaan astiaan, ne muodostavat seoksia, joissa ainesosia on vaikea erottaa, ja joskus ne liuottavat kiinteitä aineita. Niin myös nestemäinen kieli liuottaa kaikki asiat jotka sen vaikutuspiiriin joutuvat, asioiden ja kappaleiden selkeät hahmot ja identiteetit sulavat siihen. Siksi se ei kelpaa minkään todellisuuden realistiseen esittämiseen, sillä kun yhden todellisuuden kappaleet liukenevat siihen, syntyy uusi todellisuus.