8.4.

”Joskus on ollut aika, jolloin oli vallankumouksellista ja luovaa tulkita taideteoksia. Nykyään näin ei ole”, Susan Sontag kirjoitti kuuluisassa esseessään ”Tulkintaa vastaan” lähes viisikymmentä vuotta sitten. Essee ilmestyi hiljattain Nuoressa Voimassa suomeksi (NV 4-5/2009, suom. Ville Luoma-Aho).

Sontagin mukaan tulkitsemisessa on kysymys yksipuolisen älyllisestä suhteesta taiteeseen. Tulkitseminen on älyn kostoa taiteelle, hän sanoo. Lisäksi tulkitseminen on hänen mukaansa köyhdyttämistä, sillä siinä taiteen ymmärrettävät ja merkitsevät sisällöt korostuvat aistimellisen ja ruumiillisen kokemisen kustannuksella. Tulkitsija rakentaa teoksen päälle sisältöjen ja merkitysten kerroksia ja hautaa niiden alle sen yksinkertaisen ja suoran suhteen, joka taiteella voi olla aisteihin. ”Nyt on tärkeää saada aistimme takaisin”, Sontag sanoo. ”Meidän täytyy oppia näkemään enemmän, kuulemaan enemmän, tuntemaan enemmän.” Essee päätty sanoihin: ”Hermeneutiikan sijaan me tarvitsemme taiteen erotiikkaa.”

Kaikein alttiimpia tulkinnoille ovat Sontagin mukaan teokset, joissa sisältö korostuu muodon kustannuksella ja joista on siksi helppo keskustella sisällön tasolla. Sontag koki tämän koskevan ennen kaikkea amerikkalaista romaania ja draamaa. "Useimmat amerikkalaiset prosaistit ja näytelmäkirjailijat ovat todellisuudessa joko journalisteja tai herrasmiessosiologeja ja -psykologeja. He kirjoittavat kirjallista vastinetta ohjelmamusiikille", Sontag lohkaisee ja jatkaa: ”Niin kauan kuin romaanit ja näytelmät, toisin kuin runous ja maalaustaide ja musiikki, eivät ole lainkaan kiinnostuneita muodon kehittämisestä, ovat ne tulkinnan hyökkäysten armoilla.”

Miten on nykyään - puoli vuosisataa myöhemmin - Amerikassa tai Suomessa? Onko Sontagin vaatimuksiin vastattu? Onko tulkitseminen saanut väistyä taiteen erotiikan tieltä siinä määrin, että voisi taas olla vallankumouksellista tulkita taideteoksia? Pelkäänpä että niin ei ole käynyt ainakaan kirjallisuudessa. Pikemminkin näyttäisi siltä, että tulkitseminen on vallannut lisää alaa kirjallisuuden julkisessa vastaanotossa ja tulkitsijoiden pyrkimyksiä vastustavat teokset ovat yhä enemmän marginaalissa. Varsinkin romaanit tarjoavat edelleen ennen muuta sisällöllisiä puheenaiheita, ja sillä tasolla niistä myös kaikkein mieluiten puhutaan. Romaaneja käytetään alustana monenlaiselle puheelle psykologiasta, yhteiskunnallisista epäkohdista ja historiasta, ja niiden aistimellinen ilmiasu sivuutetaan usein lyhyellä maininnalla.

Tämän kaiken sijaan Sontag peräänkuuluttaa kritiikkejä, jotka tarjoaisivat tarkan, terävän ja rakastavan kuvan taideteoksen ilmiasusta. Kritiikki voisi silloin olla eräänlainen aistillisen herkkyyden laji, ja ehkä se voisi auttaa meitä lähestymään uudella tavalla teoksia, jotka eivät halua tulla imetyiksi mukaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin, ja jotka siksi usein kaikessa suoruudessaan koetaan vaikeiksi.