8.2.

Usein sanotaan, että suurin osa ihmisten välisestä viestinnästä ei ole verbaalista. Harvemmin puhutaan siitä, että suuri osa kielellisestä kommunikaatiosta on myös jotakin muuta kuin sanojen merkityksiin liittyvää.

Asia on yksinkertainen, kun ajatellaan puhetta: äänen sävyt, puheen rytmit, soinnin yksilölliset vivahteet ja puheeseen liittyvät kasvolihasten liikkeet ovat kaikki puhumiseen olennaisesti kuuluvia asioita, vaikka niissä ei olekaan kysymys sanojen merkityksistä.

Mutta miten on kirjoitetun kielen laita? Kirjoitetussa tekstissä ei ole puhuvaa ruumista, joka toisi kieleen omat vivahteensa, hengityksensä, ainutkertaisen olemassaolon tapansa. Kaikki tapahtuu itse kirjoituksessa.

Voi ajatella vaikka sitä, miten taitava näyttelijä saa kuivimmankin tekstin elämään pelkällä fyysisellä läsnäolollaan, josta tulee hänen puhumanaan taianomaisesti tekstin läsnäoloa, tekstin lihallisuutta.

Mitä tapahtuu, kun tekstillä ei ole näyttelijää välittäjänään? Tekstin pitää silloin tehdä kaikki itse. Sen täytyy itse olla oma elävä ruumiinsa, sen täytyy hengittää itse, sillä täytyy olla oma rytmi, oma sointi, oma tapa liikkua ja värähdellä. Tekstin täytyy itse olla eroottinen, eikä tällä ole mitään tekemistä ns. eroottisten aiheiden kanssa.

Tämä tekstuaalisuuden puoli on kaikkein vaikein oppia, ja siitä on vaikeinta puhua. Se on varmaan kaikista kirjoituksen osa-alueista vaikein formalisoida, eikä siitä voi kovin helposti muodostaa teoriaa. Silti se on tärkeimpiä asioita, joihin kirjoittaessa ja kirjoista puhuttaessa tulisi kiinnittää huomiota.

Muodollisesti ja teoreettisesti muuten kiinnostava kirjallinen teos saattaa vaikuttaa kuolleelta, jos se ei ole kyennyt synnyttämään itselleen elävää ruumista. Ja toisaalta sovinnainen ja konservatiivinenkin kirjallinen tuotos voi tuntua elävältä, jos se on onnistunut tässä yhdessä asiassa.  

Tekstin ruumiin herkkyys on myös seikka, joka lähes aina sivuutetaan kirjallisuuskritiikeissä. Johtuuko tämä yksinkertaisesti siitä, että sille ei ole käsitteistöä? Me tunnemme ruumiissamme, mitä teksti tekee meille, tunnemme mielihyvää, nautintoa, vastustusta tai ärtymystä, mutta pidämme näitä subjektiivisina tuntemuksina, jotka ammattimaisen kriitikon tulisi ylittää tai ainakin sijoittaa laajempaan yhteyteen.

Entä jos kyse ei olekaan pelkästään subjektiivisita reaktioista, vaan jos nuo tuntemukset ovatkin lukijan tapa havaita jotakin olennaista tekstin laadussa - sen ruumiillisessa laadussa? Silloin kai niitä tulisi kuunnella, ja kuunnella tekstiä niiden läpi. Ehkä on niin, että vain erotisoitunut lukija tunnistaa kirjoituksen eroottisuuden.

”Hermenutiikan sijaan me tarvitsemme taiteen erotiikkaa.” - Susan Sontag