Ranya Paasonen
4.6.
Tyttäreni Oona oppii pian puhumaan. Odotan päivittäin ensimmäistä sanaa. Vaikka tiedän että ihmiset tavallisesti oppivat puhumaan, minusta on silti outoa, että oma lapseni todella puhuisi. Yhtä outoa kuin että koira puhuisi. Sitä paitsi me tulemme vallan hyvin toimeen ilman kieltä. Joskus havahdun siihen, että totta tosiaan, sehän ei vielä ole sanonut sanaakaan.
Se sanoo usein ö-ö ja osoittelee lamppua. Ja autoa, ja kukkaa. Silloin minä sanon lamppu, se on lamppu. Tai auto, tai kukka. Olen iloinen tästä, tiedän, että kohta se sanoo ensimmäisen sanansa, ja minä voin soittaa siskolleni ja sanoa: Oona sanoi ensimmäisen sanansa. Ja me kaikki olemme niin ylpeitä.
Mutta yön kirkkaina hetkinä ja joskus päivälläkin, kun epäilen kaikkea sitä mitä tavallisesti pidetään arvostettavana ja hyvänä, en voi olla hiukan surematta sitä että tyttäreni Oona oppii pian puhumaan. Ja mietin millaista väkivaltaa teen hänen maailmalleen kun kerron hänelle suurena ja ainoana totuutena että lamppu on lamppu ja auto on auto. Kun eihän se vakavasti ajatellen niin edes ole, että se katossa roikkuva ö-ö olisi lamppu! Lamppuhan on vain kapea kaistale siitä mitä kohti pieni sormi osoittaa. Entäpä jos lamppua osoittaessaan Oona näkeekin kultaa ja valoa ja kimaltelevaa lasia, entäpä jos hän hakeekin sanaa sille kaikelle? Ja minä typerys sanon sitä lampuksi! Miten maailma mahtaa köyhtyä ja pienentyä, kun Oona vihdoin oppii, että se katosta roikkuva on aina yksi ja sama asia, ja sen nimi on lamppu.
Sitä paitsi jos olisin rehellinen ja jos ottaisin maailman vakavasti, minun tulisi oikeastaan mieltää kielen oppiminen leikkinä, johon lapsi kutsutaan. Minun pitäisi oikeastaan sanoa tyttärelleni, että me muutamat miljoonat ihmiset olemme sopineet, että tämä tässä on lamppu, tuletko leikkiin mukaan, hyväksytkö tämän sanan? Tähän mennessä minusta on tuntunut, ettei Oona oikeastaan pidä tarjoamiani sanoja tarpeeksi hauskoina. Ihan tyhmä leikki, se ehkä ajattelee, eikä viitsi toistaa.
Kun olin pieni, isäni käski pestä kädet sen jälkeen kun olin käsitellyt seteleitä ja kolikoita. Hän sanoi, että raha on likaista, siihen ovat koskeneet likaiset kädet. Entä sanat! Onko minulla mitään mahdollisuutta olla vastaanottamatta sanoja, joita ovat käsitelleet ikävät ihmiset, likaiset suut? Hyi, en halua ajatellakaan missä kaikkialla käyttämäni sanat ovat käyneet!
Se laaja ja muuttuva maailma, jossa se mitä minä nopeasti vilkaistessani hölmösti pidän pöytänä, mutta joka lapseni silmissä saattaa olla jotakin aivan muuta, pian typistyy muutamaksi hassuksi sanaksi. Nämä muutamat hassut sanat kätkevät taakseen tai alleen tai miten vain kaiken sen, millä oikeasti on merkitystä, kaiken kiinnostavan ja jännittävän ja yllätyksellisen.
Minä haluaisin asua heimossa, jossa sanojen sopimuksenvaraisuus ja sattumanvaraisuus ja perimmäinen sovinnaisuus ja typeryys olisi kaikkien tiedossa. Jossa sanan lausuminen on väkivallanteko, jonka myötä todellisuus typistyy ja jumalat kuolevat.
Palaa otsikoihin | 11 puheenvuoroa
Minä uskon (tai ainakin toivon), että sanat löytäessään lapsi kokee ilon ja oivalluksen tunteita. Miten mainiota, että jännittävistä ilmiöistä, kuten lampuista ja koirista, voi viestiä keskustelukumppanille yhdellä sanalla jopa silloin, kun ne eivät ole näkyvissä!
Lamppu ei lakkaa olemasta ihmeellinen senkään jälkeen, kun sille on löytynyt nimi. Kunpa me isot ihmiset muistaisimme pitää korvat ja mielen herkkänä tunnistaaksemme viestiin sisältyvän ihmetyksen ja ihastuksen.
(Ex-sähköasentajan turhanaikaista nipotusta: lamppu ei roiku katosta, yleensä lamppu on ruuvattu kiinni valaisimeen joka roikkuu katosta)
"Minä haluaisin asua heimossa, jossa sanojen sopimuksenvaraisuus ja sattumanvaraisuus ja perimmäinen sovinnaisuus ja typeryys olisi kaikkien tiedossa. Jossa sanan lausuminen on väkivallanteko, jonka myötä todellisuus typistyy ja jumalat kuolevat."
Runoilija minussa haluaa muuttaa tuohon heimoon.
Asuisin mielelläni heimossa, jossa sanat rikastaisivat todellisuutta ja herättäisivät jumalat henkiin, ja jossa solvaavan sanan lausuminen myönnettäisiin väkivallanteoksi, joka luo maailmaa kaltaisekseen.
Ihana kiitos, sanoi rovasti Malinen.
Täällä taas tuntuu, että on kuin vasta kielen myötä olisin todella saanut lapseeni yhteyden. Vahvistuksen sille, että asiat ovat jollakin lailla hänenkin mielestään. Ettei enää tarvitse edetä vain ja ainoastaan arvailujen varassa ja höpistä itsekseen vailla vastakaikua. Olenko avuton ätinä, kun kaipaan kielipeliini vastapelurin, en tiedä, mutta meidän perhe on äärimmäisen onnellinen, kun saamme kaikki sanottua sanottavamme. Myönnettävä on, että esikielellinen vaihe tyttäreni kanssa oli minulle ajoittain hyvinkin koetteleva kokemus.
Ymmärrän sen, että nimeäminen tuhoaa jotain siitä avoinna olevasta mahdollisuuksien maailmasta. Silti uskon, että kommunikaatio on elinehto, ja kuinka kauniita sanat lapsen suusta ovatkaan. On hämmästyttävää, miten sijamuodot ja persoonat soljuvat itsestään lapsen mieleen ja suusta ulos! Joskus tunnen pakahtuvani pelkästään kuunnellessani pian kaksivuotiaani pohdintoja tästä kaikesta todellisesta ja epätodellisemmastakin - puhumattakaan laulun voimasta!