11.4.

On hienoa, että proosan poetiikasta puhutaan nykyään paljon. Tuntuu siltä, että ilmassa on tyytymättömyyttä: halutaan muutosta proosan kirjoittamisen, kustantamisen, lukemisen, arvostelemisen, myymisen ja palkitsemisen kulttuureihin. Ja toisaalta kysymys on odotuksista. Me emme ole vielä nähneet, mitä kaikkea proosalla voi tehdä. Moni tuntuu ajattelevan, että on aika laajentaa paitsi käytettyjen kirjallisten keinojen kirjoa myös sitä ymmärrystä, jolla noihin keinoihin suhtaudutaan.

Englanninkielisessä maailmassa ilmestyi viime vuonna kaksi poleemista puheenvuoroa romaanikirjallisuuden ja sitä ympäröivän kirjallisen kulttuurin tilasta: Gabriel Josipovicin What Ever Happened to Modernism? ja David Shieldsin Reality Hunger: A Manifesto.

Josipovicin mukaan suurin osa sodanjälkeisestä englantilaisesta romaanikirjallisuudesta tyytyy käyttämään vakiintuneita kertomisen konventioita vailla mitään tarvetta muuttaa tai epäillä niitä. Yksikään säveltäjä ei voisi kuvitella nykyään säveltävänsä Tsaikovskin tyylillä paitsi ironisesti eikä yksikään nykyään elävä maalari voisi maalata kuin 1800-luvun puolivälissä syntynyt amerikkalainen John Singer Sargent, Josipovici huomauttaa - ja valittaa sitä, että nykyään englannin kielellä kirjoittavat romaanikirjailijat tuntuvat olevan tyytyväisiä keinoihin, jotka vakiintuivat viktoriaanisella tai edvardiaanisella ajalla.

Romaanikirjallisuuden kehitys näyttää erkaantuneen muiden taiteiden kehityksestä, sillä kun vielä 1900-luvun alkupuolella useilla kuvataiteilijoilla ja kirjailijoilla oli samankaltaisia, rinnakkaisia taiteellisia pyrkimyksiä, nykyään sellainen tuntuu olevan pikemminkin poikkeuksellista. Josipovici uskoo, että monia kirjailijoita ja kriitikoita ei nykyään kiinnosta se, että romaanitaiteen vakiintuneet ja laajalle levinneet keinot ovat suureksi osaksi käyneet kulttuurisessa ja historiallisessa mielessä epärelevanteiksi.

Eräs noista keinoista on juoni. David Shields puhuu kirjassaan juoniromaanin ylivaltaa vastaan; hänen mielestään juoneen perustuvan fiktiivisen tarinan taipumus kietoa lukijansa illuusioihin on kestämätön. "Useimmille lukijoille - ja kriitikoille - romaani on ensisijaisesti 'tarina'", Shields kirjoittaa. "Tosi romaanikirjailija on sellainen, joka tietää kuinka 'kerrotaan tarina'. 'Tarinan kertominen hyvin' tarkoittaa sitä, että se mitä kerrotaan muistuttaa niitä kaavamaisuuksia, joihin ihmiset ovat tottuneet - toisin sanoen heidän valmista käsitystään todellisuudesta." (Suom. Martti-Tapio Kuuskoski)

Shields haluaisi riisua romaanilta fiktion "hunnun". Hän toivoo kirjallisuutta, joka lähestyy todellisuutta suoraan, ilman tarinankerronnan väkinäisyyttä. Hän tarjoaa ratkaisuksi mm. lyyristä esseetä, jonka kirjoittajalla olisi kaikki fiktion tekijän vapaudet mutta joka olisi vapaa fiktioon liittyvästä "epätodellisuuden taakasta".

Esimerkkinä fiktion keinotekoisuudet ja valheellisuudet ylittävästä kirjallisuudesta Shields mainitsee Samuel Beckettin, johon Josipovicikin moneen otteeseen viittaa. Shieldsin mukaan Beckett oli vakuuttunut siitä, että lähes kaikki taiteessa on valheellista malleineen ja kaavoineen. Beckett halusi kirjoittaa ilman kaavamaisuuksia: "Hän halusi taidetta, mutta hän halusi sitä suoraan elämästä." Tämä kuulostaa melkein siltä, että Beckett oli realisti. Ja ehkä hän olikin - juuri siksi että hän pyrki eroon ns. realistisen kirjallisuuden suosimista illuusioista. 

Josipovicin ja Shieldsin kirjojen kaltaiset puheenvuorot saavat uskomaan, että maailmassa on vielä ihmisiä, jotka haluavat romaanilta muutakin kuin hyvin kerrottuja tarinoita. Ja ehkä voi toivoa, että kustantajat ja kriitikotkin heräävät näkemään illuusiot taakseen jättäneen romaanitaiteen mahdollisuudet.