Naamaako on syyttäminen, jos gallup on vino?

Suomalaisten suhtautumista maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin selvitettiin viimeksi Helsingin Sanomien teettämässä tutkimuksessa (HS 12.11.2011). Vastaajien piti muun muassa kertoa, ovatko he samaa vai eri mieltä tutkimuksessa esitettyjen väittämien kanssa.

Heidän piti pohtia suhtautumistaan esimerkiksi seuraavaan väitteeseen: ”Joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kerta kaikkiaan sovi asumaan modernissa yhteiskunnassa.”

Vastaajan, jonka mielestä rotu ei ole sopiva käsite ihmisten luokittelussa, on vaikea muotoilla kantaansa väitteen sisältöön. Tällaiset väittämät herättävätkin kysymyksen siitä, millaisia ovat kysymystenlaatijoiden esioletukset vastaajien asenteista ja ymmärryskyvyn tasosta.

Asetelman tekee monimutkaiseksi se, että väittämissä mainittujen vähemmistöryhmien erottelukriteerit vaihtelevat. ”Rodun” ohella puhutaan ”taustasta”, ”islamista”, ”kansoista”, ”kulttuurista” ja ”ulkonäöstä”. Vastaajan ei odoteta pohtivan tällaisten jäsennysten eroja ja yhtäläisyyksiä, vaikka juuri rasismista puhuttaessa voisi olla hyvinkin hyödyllistä punnita erilaisten erottelumekanismien vaikutusta ennakkoluuloihin.

Vähemmistöryhmät on gallupissa luokiteltu epämääräisesti esimerkiksi ”mustiin afrikkalaisiin”, ”somaleihin” ja ”muslimeihin”, vaikka on selvää, että Suomessa asuu sellaisiakin ihmisiä, joihin sopivat kaikki kolme määritelmää. Millaista tiedollista tarkoitusta palvelee se, että osittain päällekkäinen ryhmäjako mahdollistaa ”suhtautumisen” yhteen ja samaan yksilöön niin hänen ihonvärinsä, etnisen taustansa kuin edustamansa uskontonsakin tähden?

Gallupin tulosten purkua jatkettiin (HS 17.11.) ”sosiaalisen vuorovaikutuksen” teemalla. Vastaajien haluttiin kuvittelevan naapuriinsa muuttavia tai perheeseensä pyrkiviä vähemmistöjen edustajia.

Kysymykset asettivat vastaajan epätodennäköiseen tilanteeseen, sillä harva voi itse valita, kuka hänen naapuriinsa muuttaa. Lapsensa puolison valitseminen ei tiettävästi sekään kuulu Suomessa maan tapoihin.

Vastaavanlaista asemaa on haastatelluille tarjottu aiemmissakin gallupeissa, mutta on vaikea ymmärtää, mitä sillä tarkasti ottaen tutkitaan. Sitäkö, että tällainen päätäntävalta, jossa vastaaja joutuu kuvittelemaan mahdollisuuden valita itse naapurinsa tai lapsensa puolison, ei nosta ihmisessä esiin parhaita puolia? (Sikäli onkin yllättävää, että HS:n gallupin mukaan peräti 21 prosentille suomalaisista olisi ”hyvin mieluista”, jos lähisukulainen menisi naimisiin mustan afrikkalaisen kanssa.)

Asennetutkimuksissa mitattava ”suhtautuminen” jää väistämättä hyvin abstraktille, teoreettiselle tasolle, koska sitä ei kytketä mihinkään tosielämän tilanteeseen. On aika ilmeistä, että vähemmistöryhmiin suhtautuminen saattaa vaihdella suurestikin yksilöistä, olosuhteista ja asiayhteydestä riippuen.

Tutkimuksina asennetutkimusten sovellusalue on hyvin kapea. Ne eivät esimerkiksi tarjoa tietoa siitä, mistä ennakkoluulot kumpuavat, eivätkä ne siis auta ymmärtämään, miten rasismi toimii.

Rasismista pitää puhua ja sitä vastaan pitää kamppailla kaikin mahdollisin keinoin. Asian tärkeydestä johtuen onkin erityisen tärkeää pohtia hedelmällisen keskustelun edellytyksiä. Mitä asennemittauksilla ajatellaan saavutettavan? Missä määrin ne edesauttavat väestön jakamista kahteen vihollisleiriin, rasisteihin ja ei-rasisteihin?

Rasismi on raskas sana. Sitä pitää käyttää ja siitä pitää puhua harkiten, jotta asia, mihin sillä viitataan, ei menettäisi yhteiskunnallisessa keskustelussa merkitystään.