Olli Löytty
Vihapuhe ja poliittisesti korrekti kieli
Vihamielisiä ajatuksia voidaan esittää mitä kaunopuheisimmin sanankääntein, sanoo Jaakko Heinimäki viisaassa kolumnissaan. Viha ei asu sanoissa vaan ajatuksissa.
Terminä vihapuhe ei oikein toimi. Koska sen merkitys on niin epäselvä, iso osa keskustelusta, jonka pitäisi käsitellä vihapuhe-sanalla tarkoitettua asiaa, käytetään tuon sanan määrittelemiseen. Millainen puhe täyttää vihapuheen tuntomerkit? Yksimielisyyttä käsitteen määrittelylle ei kuitenkaan löydy huutoäänestyksessä. Keskustelu sanan merkityksistä saattaa jopa peittää näkyvistä sen tosiasian, että julkisuudessa tosiaankin sanotaan paljon sellaista, mikä joidenkin ihmisten näkökulmasta on pelottavaa. Julkisuudella tarkoitan myös internetissä käytävää kansalaiskeskustelua. Siihen eivät useinkaan sovi mainesanat sävyisä, maltillinen ja kohtuullinen.
Ronskia sanomisen tapaa puolustavat ihmiset kavahtavat poliittisen korrektiuden vaatimusta. Sanoilla hienostelu ei tunnu vilpittömältä. On vaikea sanoa mitään, jos täytyy koko ajan puhua kieli keskellä suuta ja varoa sanavalintojaan. Ja mistä sen lopulta voi tietää, mikä sana on milloinkin pannassa?
Suoran puheen vastakohdaksi asetetaan poliittisesti korrekti kieli, joka monesti mielletään muualta tuoduksi ja siksi niin suomeen kuin Suomeenkin sopimattomaksi sievistelyksi. Julkisuudessa vallalla oleva käsitys poliittisesta korrektiudesta on kuitenkin irvikuva. Jos sen ajatellaan viittaavan ainoastaan sanavalintoihin, hyviin ja pahoihin sanoihin, koko asia kärsii inflaation. Ei se, että haluaa ilmaisuissaan välttää muiden ihmisten pelottelua, uhkailua ja loukkaamista, ole mitään hienohelmailua vaan normaalia muiden huomioon ottamista. Laumaeläimenä ihmisen on opittava kommunikoimaan niin, ettei tulisi vasiten loukanneeksi lajitovereitaan.
Palaa otsikoihin | 26 puheenvuoroa
Eikös ihmisen kutsuminen laumaeläimeksi ole sekin yhdenlaista väheksymistä, jopa koko lajin loukkaamista. Verrataanpa tavallista ihmisyhteisöä vaikkapa savannilla laiduntavaan seepralaumaan. Seepra on taatusti laumaeläin, mutta sillä ei ole mitään tarvetta sen enempää loukata lajitovereitaan kuin oppia olemaan loukkaamatta niitä. Sen ei ylipäänsä tarvitse oppia laumakäyttäytymistä, koska se on synnynnäistä.
Ihminen taas on _sosiaalinen_, yhteiskunnallinen eläin - zoon politikon, kuten jo Aristoteles opetti. Tähän sisältyy myös opittava taito manipuloida ihmisiä. Yksi manipuloinnin keino on tuomita ihmisten sanat ja lyödä heidän puheeseensa leimoja, kuten "vihapuhe". Kun sitten ruvetaan märehtimään sitä, mitä leimoilla oikein tarkoitetaan, onkin onnistuttu välttämään kokonaan kannanotto siihen, mitä ihmiset oikeastaan sanovat ja miksi.
Jos nyt joku vaikkapa sanoo, että kreikkalaiset ovat ihan itse ajaneet maansa talouden isoihin ongelmiin ja saisivat siksi itse hoitaa ne, niin varmaan löytyy heti suuri joukko ihmisiä, joiden mielestä se on vihapuhetta. Jos sen vielä sanoisi oikeasti vihaisena, niin varmaan se olisi jo kauhea ajatus- ja puherikos. Vieläpä kansanryhmää vastaan, siis törkeyden huippu. Ihan siitä riippumatta, että puhuja ehkä olisi vihainen Suomen poliittisille johtajille pikemminkin kuin kreikkalaisille.
Matti Rauvala, Hangu, Pakistan
Kun nimitin ihmistä laumaeläimeksi, yritin - kömpelösti huumoria tavoitellen - sanoa sen, että ihmisen kannattaa yrittää tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Siksi loukkaamisen välttäminen on ihan järkevä pyrkimys.
Joten kyllä tässä varsin lähellä kieltämistä ollaan.
Olisi myös hyvä sanoa, kuka loukkaantuu. Kovin paljon esitetään poliittisen korrektisuuden nimissä sellaisia vaatimuksia, jotka ovat ihan esittäjiensä omia. Vaaditaan esimerkiksi, että eskimoita ei saisi sanoa eskimoiksi, vaikka monien eskimoiden mielestä juuri eskimo, eikä jokin inuit, on oikea nimitys. Liekö edes moni lappalainen valittanut sanasta "lappalainen"? Jotkut virolaiset ovat varmaan sitä mieltä, että "virolainen" on leimaava sana, mutta noin miljoona virolaista olisi - jos asia heille selitettäisiin ja he jaksaisivat siitä kiinnostua - todennäköisesti sitä mieltä, että kutsukoot suomalaiset virolaisia ihan sillä nimellä, millä ovat tottuneet kutsumaan.
"Loukkaavien" sanojen karttelu on psykologisella tasolla sitä, että ihminen projisoi omassa mielessään olevat ennakkoluulot ja kielteiset asiat muihin ihmisiin ja yrittää päästä niistä eroon ohjailemalla muiden kielenkäyttöä. Ajatellaan, että jos minä en osaa päästää suustani sanaa "ryssä" tai "neekeri" ilman kielteistä tunnelatausta, niin ei se voi onnistua kenellekään muullekaan.
(Otin ihan tahallani mukaan sanan "ryssä", josta - toisin kuin monesta muusta pahaksi leimatusta sanasta - varmaan suomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että se on sävyltään kielteinen. Tämä on kuitenkin historiallisesti katsoen uudehko ilmiö. Vielä satakunta vuotta sitten laillinen hallitsijamme oli virallisesti suomen kielellä "koko Ryssänmaan tsaari". Ja vielä tänäkin päivänä voi sanoa hyväntahtoisen leikillisesti venäläistä ryssäksi ja hymyillä takaisin, kun hän sanoo jotain tshuhnista.)
Hienoa, jos onnistut ryssittelemään hyväntahtoisen leikillisesti! Siihen eivät monet kykene.
Jos jokin asia oli jollajkin tolalla sata vuotta sitten, ei kai sitä voi ottaa nykypäivän normiksi? Tosiasia on se, että sanojen merkitykset ja myös sävyt ja tyyliarvot ja käyttötavat ja -mahdollisuudet muuttuvat aikojen saatossa. Me ihmiset niitä muutamme.
Toki merkitystä on silläkin, miten erilaisia sanoja käytetään kulloisissakin tilanteissa ja ketkä ovat puhekumppanukset. En silti vieläkään käsitä sitä, miksi jotakuta pitää sanoa ryssäksi, jos tarjolla on sellaisiakin sanoja, joiden tietää varmasti olevan ketään loukkaamattomia. Onko se muka sananvapauden rajoittumista, jos joutuu harkitsemaan sanomisiaan ja jättämään jonkin osaamansa sanan öömappiin? Kovin on pinnallista ja piinallista tuo sananvapaus, jos yhdestäkään sanasta ei malta luopua.
Tuosta projisoinnista ei taida kannattaa puhua mitään. Kummalliselta psykologisoinilta, yleistämiseltä ja paremmintietämiseltä näin äkkiseltää kuitenkin tuntuu.
Ja tämä kaikki edellä kirjoittamani on minun henkilökohtaista ajatuksenmuodostamistani. Mielipidettäni tällä erää...
Hän kuitenkin ilmaisisi saman asian, mutta sanalla, jota kieliyhteisö pitää poliittisesti korrektina; sisällössä ei siis alun perinkään ollut mitään "vihaista" tai vihaan lietsovaa.
Poliittinen korrektius ja vihapuhe ovat kaksi eri asiaa.
Vihaan, kuten sanottu, voi lietsoa ja vihaa voi ilmaista hyvinkin kaunopuheisesti, kun taas poliittisen korrektiuden vaatimus johtaa usein siihen, että kielenkäyttäjä hiipii varpaillaan jottei vain tulisi loukanneeksi jota kuta ihmisryhmää; puhuja pyrkii siis suojelemaan tätä ryhmää - niin, miltä?
Viattomimmillaan liiallisuuksiin viety poliittinen korrektius eli varpaillaan puhuminen kumpuaa, sanotaan nyt (poliittisen korrektiuden hengessä) vaikka hövelistä epä-älyllisyydestä. Pahimmillaan se paljastaa kieliyhteisön ylemmyydentunteen suojeltavia ryhmiä - eskimoita, lappalaisia jne. - kohtaan.
Kuka saa kieltää sanoja "vihapuheena"? Entäs jos joku sanoo pitävänsä sanaa "ihminen" loukkaavana? Sehän erottaa ihmisen muusta eläinkunnasta ja on törkeän spesistinen.
Jos kaikista sanoista luovutaan, joista joku voi loukkaantua tai sanoa loukkaantuvansa, niin pitää ruveta puhumaan vain käsillä. Kunnes joku keksii tuomita senkin.
Poliittisen korrektisuuden vaatijat eivät tietenkään noteeraa kaikkien pahastumista. Vain joidenkin viiteryhmien, joita he eivät yksilöi.
Yksi asia tahtoo näissä vihapuhekeskusteluissa monesti unohtua. Mitä tarkoittaa vähemmistöön kuuluminen? Erityisen julmalta tuntuu, kun enemmistö, onpa se mikä tahansa, lyttää vähemmistöä, onpa se mikä tahansa. Usein vähemmistölle ei edes suoda mitään mahdollisuutta puolustautua. Usein vähemmistöllä ei edes ole samaa kieltä kuin enemmistöllä, joka sitä lyö, puhumattakaan siitä, että vähemmistöllä olisi jokin foorumi, jossa puolustautua. Puhutaan siis siitä, mihin keskusteluihin kenelläkin on pääsy.
Tällainen enemmistön harjoittama tyly sananvapaus vistottaa. Minusta tärkeä osa sananvapautta on se, että kunnioittaa myös toisen sanomisen vapautta, ja mahdollisuutta. Tosin sitä tylyä sananvapauden soveltamista ei tarvitse suvaita keneltäkään.
Kaikki sorretut ja alistetut ryhmät eivät ole vähemmistöjä; eliittiin lukeutuvat ryhmät ovat alistaneet ala-arvoisempina pitämiään ryhmiä, vaikka nämä olisivat olleet enenmmistössä.
Näiden "alempiarvoisten" nimityksiin on alettu liittää kielteisiä konnotaatioita. Kun lehtimies sata vuotta sitten kirjoitti, että Joensuun asemalla on nähty neekeri, sana "neekeri" oli varmasti neutraali. Enää ei ole, ja siksi tiettyyn ryhmään kuuluvaa ei voi kutsua neekereiksi kuulostamatta loukkaavalta.
Mutta miksi erääseen toiseen, kautta aikain alistettuun ihmisryhmään kuuluvia ihmisiä saa edellen kutsua naisiksi? Miksei poliittisen korrektiuden nimissä kutsuta kaikkia ihmisiä miehiksi? Tällä tavalla vältettäisiin ns. heikomman astian mielleyhtymä.
"Vihapuhe" on kielletty jo. Laki uhkaa kahden vuoden rangaistuksella. Tai kovemmallakin, elinkautiseen asti, jos säädöksiä tulkitaan sopivasti soveltaen, ja kovin soveltaviahan "vihapuheen" tuomitsijoiden tulkinnat tuntuvat joskus olevan.
Poliittinen korrektisuus on jo saavuttanut merkittävän voiton, kun rikoslakiin otettiin hyvin väljä, rikosoikeudellisia periaatteita korville lyövä säädös. joka sanoo mm.: "Joka asettaa yleisön saataville - - tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa - - panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi."
Siis jonkin ryhmän "panetteleminen" ja "solvaaminen" voi viedä linnaan, ja olennaista tässä on, että sanojen tulkitseminen sellaisiksi on vahvasti subjektiivista ja poliittista. Keskustelu "vihapuheesta" ei ole pelkkää jutustelua, jossa voi luistaa moraalisesta vastuustaan heti kun käy vähän epämukavaksi.
Jos leimataan jonkinlainen kielenkäyttö (esimerkiksi pelkkä neekeri-sana) "vihapuheeksi", se siis leimataan myös rikokseksi. Onhan kai kaikille selvää, että "vihapuhe" on vain uusi nimitys, joka korvaa aiemman leiman "rasistinen kielenkäyttö".
Puhe "vihapuheesta" myös hämärtää asioita sananvalinnallaan. Laissa sentään ei ole (vielä) säädetty vihaista puhetta rikokseksi, mutta vihapuhe-sana on omiaan viemään ajatuksia siihen suuntaan, että ihmiset pitäisi tuomita jo tunteistaan.
"Jos ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen jäsen, josta täällä käytetään tuota määritettä, kirjoittaa hämärästi mutta aika vahvasti ns. poliittisen korrektisuuden puolesta, niin eikös se ole kova kannanotto? Ainakin jos olisin lukiolainen, miettisin, mitä uskaltaa kirjoittaa ilman pelkoa siitä, että aine hylätään tai arvosana laskee, jos sanat eivät ole poliittisesti korrekteja."
Voin vakuuttaa, että tehtäviini ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen jäsenenä ei kuulu poliittisesti epäkorrekteina pidettyjen sanojen etsiminen lukiolaisten teksteistä.
Sanavalinnat voivat tietysti vaikuttaa ylioppilaskokeen äidinkielen arvosanaan. Jos ylioppilaskokeessa annetaan tehtäväksi kirjoittaa vaikkapa Venäjää käsittelevä uutisteksti, paremman numeron saa, jos käyttää tuon maan asukkaista r-alkuisen sanan sijaan sanaa venäläiset.
Joskus olen jopa yrittänyt ehdottaa, että vihapuhetta suoltava voisi yrittää muuttaa ikävää ajatteluaan. Kyllä ne sanatkin siitä saattaisivat tulla vähemmän vihaisiksi? Ja kaikilla olisi parempi mieli.
Onkohan muuten verbi "jeesustella" ikävistä ajatuksista kumpuava sana? Juolahti nimittäin juuri mieleeni ilman että voin asialle mitään! Siis ryssinkö nyt tämän kommentin?
Ilkeyttä saadaan ironian muodossa piilotettua ihan mihin ilmauksiin tahansa.
"äidin pikku kullannuppu", "kunniakansalainen", "herra kansanedustaja", "isänmaan toivo", "liikemies", "pikku enkeli", "nainen", "mies", "vauva", "rouva", "neiti", "täti", "mummo", "pappa"...
Ei vihapuheessa kyse ole niinkään siitä, mitä sanoja käytetään kuin siitä mitä tarkoitetaan. Mutta onko oltava sanomatta mitään kriittistä, ettei tulisi loukattua? -Ei minusta, kun vain ottaa sanomisistaan vastuun, eikä ala itkemään sitä, jos "minut on tulkittu väärin".
Kyllä ilkeyksien puhuja itse tietää, mitä hän on sanonut.
Yhtä kaikki pidän blogimerkintäni synnyttämää keskustelua mielenkiintoisena mutta alkuperäisiä tarkoitusperiäni ajatellen omituisena. Mutta viestit luettuani osaan sanoa asiani selkeämmin:
Kaikkia pyrkimyksiä puhua muiden loukkaamista vältellen ei pidä pilkata ylireagoimiseksi, "poliittiseksi korrektiudeksi".
Virke "Kaikkia pyrkimyksiä puhua muiden loukkaamista vältellen ei pidä pilkata ylireagoimiseksi, 'poliittiseksi korrektiudeksi'" sisältää väitteen, että on ihmisiä - ilmeisesti vieläpä paljon, kun asia näin tuodaan esiin - jotka pilkkaavat kaikkia pyrkimyksiä puhua muiden loukkaamista vältellen ylireagoimiseksi, "poliittiseksi korrektiudeksi".
Sellaista toimintaa vastaan onkin sitten mukava kirjoitella. Omat vaatimukset on sujuvasti saatu häivytettyä, eikä esillä enää (muka) olekaan pyrkimys rajoittaa muiden kielenkäyttöä ja ilmaisua hyvinkin vahvasti vaan muiden harrastama pilkkaaminen.
Pelottelu "muiden loukkaamisella" on hyvä tapa tukkia suita. On jo paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla sanoa esimerkiksi vammaisista tai erirotuisista ihmisistä yhtään mitään, koska pelkäävät, että minkä tahansa nimityksen voi joku kokea loukkaavaksi (kuten voikin). Tähän vaikuttaa vahvasti se, että loukkaamisella pelottelijat yleensä huolellisesti välttävät sanomasta, mitä sanoja sitten saisi käyttää.
Sanojen kieltämisestä on aika lyhyt matka ajatusten ilmaisemisen ja ajattelunkin kieltämiseen.
Isoäitini jo opasti, että jollei sinulla ole mitään hyvää sanottavaa muista ihmisitä, älä sano mitään. Hyvä neuvo. Kun kuitenkin maailmassa on myös vihaan lietsovaa puhetta ja kun aiheesta herätettiin keskustelu tällä foorumilla, isoäidin totuus ei oikein vaikuta vakuuttavalta kontribuutiolta asiantuntijataholta! Se vaikutti jeesustelulta.
Alkuperäinen blogimerkintäsi herätti juuri sellaista keskustelua kuin se herätti, koska siinä esiintyvät käsitteet ovat paitsi kiinnostavia myös omiaan askarruttamaan lukijaa. Vihapuhe, poliittisesti epäkorrekti kieli, ronski kieli ja toiset ihmiset huomioon ottava kieli vaikuttavat ainakin minusta toisistaan erillisiltä ilmiöiltä, eikä niiden välinen yhteys välttämättä selvinnut blogimerkinnästä.
Keskustelua, jonka mittaan me ymmällämme olleet kommentoijat olisimme ehkä oppineet paremmin hahmottamaan aihetta ja käsitteitä joilla te kielen ammattilaisent operoitte, ei kuitenkaan päässyt syntymään. Sitävastoin saimme muun muassa kuulla, että jos onnistumme ryssittelemään hyväntahtoisen leikillisesti niin hieno juttu! Rivien välistä jotenkin ymmärsin, että siinä oli ripaus ivallisuutta ja ehkä hiven ylenkatsontaakin. (Se tuntui pahalta.)
Jeesustelukalikan kalahduksen jälkeen alan ehkä ymmärtää, miksi keskustelu ohjautui aiheen ohi ja yli.
Kun luen internetistä keskusteluja vaikkapa siitä, millä nimellä erinäisiä etnisiä tai kansallisia ryhmiä saa, pitää tai voi kutsua, yksi esitetty argumentti on yleensä se, että tällainen sanojen merkitysten vatvominen ei ole mistään kotoisin. Ajatellaan, että sana on sana, minä ainakaan en sillä mitään pahaa tarkoita. Muut mukautukoot minun kielikäsitykseeni!
Kummastelijan mukaan monet ihmiset pelkäävät sanoa mitään vammaisista tai "erirotuisista", koska he eivät tiedä, mitä sanoja heistä pitäisi käyttää.
Nimitykset riippuvat tietysti paitsi tilanteesta myös käytötarpeesta; joskus henkilöä on syytä kutsua etunimellä, joskus ammatin, kansallisuuden, uskonnon jne. mukaan.
Minun on esimerkiksi vaikea kuvitella tilannetta, jossa joutuisin luonnehtimaan vaikkapa tummaihoisten ihmisisten "rotua". Joku on ehkä namibialainen, joku toinen taas musta amerikkalainen (tekstilajista riippuen saattaisin kirjoittaa myös amerikanafrikkalainen tms.).
Jos viittaisin johonkin tuntemaani tummalla iholla varustettuun henkilöön, käyttäisin etunimeä.
Kuulin vastikään radiosta keskustelun, jossa näkövammaisten järjestön edustajalta kysyttiin, saako sanoa sokea. Hänen vastauksensa oli valaiseva: näkövammaisuutta on eri asteita, ja siksi sokea saattaa yleisnimikkeenä johtaa hieman harhaan.
Silläkin uhalla, että toistan itseäni: minusta ainakin on kiinnostavaa tietää, miten ihmiset haluavat tulla nimetyiksi ja kutsutuiksi.
Muuten olen edelleen sitä mieltä, että ajatuksia, mielipiteitä, asenteita, arvoja yms. voi muuttaa. Oikeastaan taitaa olla niin, että ne muuttuvat jatkuvasti, haluaapa ihminen niin tai ei. Elämä koulii, keskustelut opettavat. Onko tässä mielipiteessä jotain väärää? Jos on, pitäisikö minun muuttaa sitä...
Kiitos tiivistyksestä. Juuri noiden erilliseltä näyttävien asioiden vertailua kaivataan, ja jotain sellaista kai yritin (nyttemmin jo varsin kömpelöltä vaikuttavassa) blogimerkinnässäni viritellä.
Yhtäällä on ankarasti tuomittu vihapuhe (mitä sillä sitten milloinkin tarkoitetaankaan), toisaalla taas poliittisesti korrekti sievistelypuhe (joka sekin voi viitata paitsi kohteliaisuuteen myös peittelyyn). On siis stigmoja ja ihanteita. Sitten on peräänkuuluttamani "toisten huomioon ottaminen" (joka tietysti kuulostaa isoäidin viisaudelta).
Ajattelin, että vihapuheen ja rakkauspuheen lisäksi olisi olemassa jonkinlainen kolmas vaihtoehto, sellainen asiallisen ystävällinen puheenparsi. Sen ihanteisiin ei kuuluisi sen enempää asioiden kaunistelu kuin rumistelukaan.
PS: Paremmin kuin "asiantuntijatahon" roolissa viihdyn "kansalaiskeskustelijana".
Miksi luonnehdin puheenvuoroasi jeesusteluksi? Koetan valaista vertauksen avulla: Jos menisin lääkäriin hakemaan punnittua diagnoosia ja tohtori toteaisi, että maailma olisi parempi paikka, jos kaikki olisivat aina terveitä, pitäisin sitä siinä tilanteessa jeesusteluna. Siihen asti olisin kyllä pitänyt lääkäriä tahona, jolla olisi ollut jotain perusteltua sanottavaa itse taudista.
Jos asiantuntija vs maallikko -vastakkainasettelu tuntuu sinusta mielenkiintoisesta, niin aha; minusta ei. Siinä olet väärässä, että vastakkainasetteluuni olisi "kirjoittunut oletus asiantuntijuudesta apteekin hyllynä". Mitään niin typerää en olettaisi ikinä!
En usko, että ns. asiantuntemukseni asettuu automaattisesti epäilyksenalaiseksi, jos antaudun keskusteluihin ihmisten kanssa enkä heti latele vedenpitäviä diagnooseja ja kirjoittele parantavia lääkkeitä. (Vaikka kai sitä sellaiseenkin joskus sortuu.) Keskusteluihin kuuluu mielestäni mahdollisuus esittää myös sellaisia spontaanihkojakin ajatuksia, joita ei aina päiväkaupalla harkita eikä tutkistella. Lisäksi keskusteluissa on käsittääksi lupa myös muuttaa omia mielipiteitään ja esittää jopa keskenään ristiriitaisia käsityksiä. Oikeastaan, eikös tämä ole tällaisen melko vapaamuotoisen keskustelun genrelle peräti tyypillistä?
Asiantuntijaorganisaatioiden, sellaisten kuin Kotus, sivuilla ja julkaisuissa on toki paljon myös ns. lukkoon lyödympää materiaalia. Monet esimerkiksi näissä blogikeskusteluissa käsiteltävistä asioista ovat kuitenkin sellaisia, että tuollaisia lukkoon lyöntejä on suorastaan mahdoton tehdä.
Olemmepa jopa arvelleet, että "kieli on kaikkien asia ja kaikki ovat siinä omalla tavallaan asiantuntijoita". Ks. Kaikkea Kotus-blogista.
Ennen pitkää joku toimittaa vihapuheen sanakirjan, tieteellisestä tai muusta mielenkiinnosta, ja siitä saattaa tulla jonkinmoinen hitti, kuten slangi- ja murresanastoista.
Vai onko sellainen sanakirja tai laajahko sanasto jo olemassa?