Maailman kiehtovin kirjallisuudenlaji

Kirjoittajana kysymys on minulle käytännöllinen. Yritän nimittäin paraikaa kirjoittaa tekstiä, jonka olen etukäteen nimennyt esseeksi.  Se on tietysti virhe, sillä tuolle nimenomaiselle tekstille tekisi varmasti hyvää, jos se saisi rauhassa muotoutua mieleisekseen. Ennenaikaisella essehtimisellä on taipumus jäykistää ilmaisua ja latistaa sisältöä.

Samankaltainen ongelma vaikeuttaa näiden blogitekstienkin kirjoittamista. Vaikka blogit ovat suhteellisen uusi tekstilaji, minulle on kehkeytynyt jonkinlainen käsitys siitä, millainen on hyvä blogiteksti. Haluaisin esimerkiksi kirjoittaa paljon kepeämmin, irtonaisemmin, lennokkaammin. Koska tällä palstalla on mahdollisuus kommentoida, ihanteena voisi pitää keskustelun herättämistä. Usein on niin, että liian ”valmiiksi” ajateltu ja viimeistelty teksti ei jätä tilaa kommenteille, kun taas yksipuolisesti argumentoitu, kepeältä raapaisulta vaikuttava kirjoitus suorastaan pakottaa reagoimaan.

Essee voi olla millainen tahansa. Hyvä essee voi olla yhtä hyvin eheä ja tasapainoinen sanataideteos kuin vimmaista proosarunoa muistuttava epäkesko tekstuaalinen yskös. Esseen ainoa tuntomerkki on se, että joku nimeää sen esseeksi. Tekijän lisäksi nimeämisvaltaa käyttävät kustantamot, kriitikot ja tutkijat.

Kirjallisuudentutkijan näkökulmasta essee on ehdottomasti mitä kiehtovin laji jo siitä syystä, että sitä on vaikea luokitella. Fiktiosta se eroaa siinä, että esseessä ei saa valehdella. Esseessä käytetään kuitenkin fiktiosta tuttuja keinoja. Toisin kuin tietokirjallisuudessa, esseessä minäkertoja on kaunokirjallinen konstruktio. Minä, joka kirjoitan tätä esseetä, ei ole sama kuin se, joka viittaa tekstissä itseensä pronominilla minä.

Olin keväällä kuuntelemassa Antti Nylénin esitelmää esseestä. Hän sanoi, että essee on sukua monologille; siksi se on lähempänä draamaa kuin proosaa. Nylén pohdiskeli kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden eroja. Tietokirjailija ei katkaise välejään teokseensa, vaan hän saattaa joutua ottamaan sanojaan takaisin tai korjaamaan asiavirheitä. Kaunokirjoissa ei sitä vastoin ole virheitä (paitsi kauneusvirheitä). Jos siis essee on kaunokirjallisuutta – kuten Nylén väitti – sitä voi arvostella vain esteettisin perustein.

Pohdintoihini esseestä tuo oman lisänsä työskentely Ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksessa. Pitääkö ylioppilaskirjoitusten esseevastaukseksi nimetyn tekstilajin täyttää tietyt esseelle asetetut normit? Ovatko aine ja essee erilaisia tekstilajeja? Kuinka paljon esseiden arviointiperusteissa vaikuttavat ääneen lausumattomat esteettiset ihanteet? Ja lopulta: mikä on essee?