Olli Löytty
Aiheita kirjallisuudentutkimukseen
Silläkin uhalla, että leimaudun oman pesän likaajaksi, väitän kirjallisuudentutkimusta tylsäksi.
Mutta jatkan heti sovittelevaan sävyyn: Tutkimusaiheet ovat toki kiinnostavia, mutta lähinnä tradition näkökulmasta, osana oppialan sisäistä keskustelua. Ulkopuolisille niiden kiinnostavuus ei aukea. Kirjallisuuden harrastaja kysyy aivan toisenlaisia kysymyksiä kuin tutkija.
Itse haluaisin lukea tutkimusta tällaisista aiheista:
Miksi kirjallinen eliitti (tutkijat, kriitikot, kulttuuritoimittajat) suhtautuu penseästi Riikka Pulkkiseen? Havainnollinen esimerkki löytyy Parnassosta, mutta samaa keskustelua on käyty täällä Kotus-blogissakin.
Parnassossa ilmestynyt Maaria Pääjärven arvio Totta-romaanista on mielestäni hieno tekstilajinsa edustaja. En kuitenkaan aivan ymmärrä, miksi ”mukaansatempaava” ja ”helppolukuinen” romaani, jonka ”rakenne on harkittu” ja jonka ”kerronnan käänteet ja henkilösuhteiden vivahteet lomittuvat miellyttävästi” ei sitten olekaan laadukas vaan ”viihderomaani, jossa kirjallis-tekniset ratkaisut ovat keskeinen mielenkiinnon kohde”. Tai kyllähän Pääjärvi mielipiteitään perustelee, mutta ei sitten malta olla lopettamatta arvosteluaan viittaamalla vähättelevästi lukijan nautintoon:
”Romaanin lopuksi lukija voi liikuttua ja huokaista elämän katkeraa suloa.”
Edellä sanotun valossa on selvää, että tuo viimeinen virke on ironinen. Viisas lukija (kriitikko), joka näkee romaanin viat ja puutteet, ei tietystikään liikutu moisen viihderomaanin äärellä. Meille, jotka liikutumme, jää vain yksi vaihtoehto, eli tyhmän lukijan rooli.
Toinen kirjallisuudentutkijoille tarjoamani aihe liittyy kirjallisuuden ja todellisuuden välisiin suhteisiin. Johdannoksi tarjoaisin Hanna Kuuselan kirjoituksen Anja Snellmanin Parvekejumalista. Kuusela kysyy, miksi Snellmanin romaania luettiin kirjallisuuskritiikeissä autenttisena kuvauksena somalien elämästä Suomessa. Miksi realistinen tulkintamalli tarjoutui niin helposti valittavaksi, ja miksei kukaan väittänyt vastaan?
Tapaus Pulkkinen johdattaa taiteen sosiologian piiriin. Millä perusteilla jotkin taideteokset nostetaan arvoon arvaamattomaan, kun taas toiset leimataan kulutushyödykkeiksi? Kysymys ei tietystikään rajaudu estetiikkaan, sillä arvoarvostelmilla on monenlaisia (myös taloudellisia) seurauksia.
Tapaus Snellman vie sekin peruskysymysten äärelle. Miten kaunokirjallisuutta luetaan? Millaisia tehtäviä kirjallisuudella on yhteiskunnassa? Mikä on kirjallisen esittämisen ja todellisuuden välinen suhde?
Yhteistä näissä kahdessa ehdottamassani aiheessa on kiinnostus lukijoiden tapoihin merkityksellistää lukemaansa. Se on asia, josta kirjallisuudentutkijat eivät valitettavasti tunnu olevan erityisen kiinnostuneita.
Palaa otsikoihin | 11 puheenvuoroa
Kuulostaa siltä että tahtoisit reseptio-estetiikkaa takaisin. Missähän se on tässä välillä ollut? Ehkä ranskalaiset nielaisivat sen?
Esittelemäsi tapaukset ovat kiinnostavia, niitä kannattaisi tutkia ja joku varmaan tutkisikin, jos
a. saisi oman oppialan rahanjakajat vakuuttumaan aiheestaan ja
b. jos kirjallisuudentutkijat eivät olisi tekstiinpäinkääntyneitä jänishousuja, jotka välttelevät yhteiskunnallista keskustelua
Kysymys on myös siitä, että luettu ei aina merkityksellistykään älyllisesti (edes tutkijoille) - eikä sitä pitäisi kaunokirjallisuudelta aina vaatiakaan - vaan mukana on monenlaisia vaikutuksia (= "tekstin tuntu"). Mutta kyllä tästä asiasta on oltu kiinnostuneita myös kirjallisuudentutkimuksessa: vrt. esim. affektiivinen käänne.
Idea: voisi kokeilla sellaista ammattilukemisen mallia, että kysyy itseltään, pidinkö romaanista x, mistä syystä ja millä perusteilla, ja mitä siitä seuraa. Tämä auttaa alkuun ja sen selvittämiseen, miten teos vaikuttaa.
Ongelma on minusta se, että tutkimuksen ja "muun maailman" välissä on lasiseinä, jota tuntuu olevan tosi hankala särkeä. Tutkijana (joka itse olen) jokainen voi katsoa peiliin: Miksi näin on? Milksi uusi tieto, jota jatkuvasti tuotetaan, jää pyörimään kake make pera ja mä -piiriin? Päätyykö se edes äidinkielen oppikirjoihin? Muualle?
Eliitin lukukokemus vs. "tyhmät tavislukijat" on todella kiinnostava kysymys! Itse tunnun kuuluvan usein jälkimmäisiin, sitä usemmin mitä rehellisemmäksi uskallan iän myötä tulla. Nenpäiväkin on minusta upea romaani, jota en jaksa lukea... Kysymys on osaltaan myös iänikuisista erottautumisista, joita täytyy tehdä ollakseenvakuuttava asiantuntija.
Yksittäisen teoksen arvo on monen tekijän summa. Nykyisin arvon mediassa määrittävät myynti, käännösmäärät, palkínnot. Mutta eikö teoksen arvo (enkä nyt puhu vain estettitsestä arvosta) kuitenkin määräydy siinä tärkeimmässä eli lukijan ja kirjan kohtaamisessa? Ja ihmisen tärkein kirja voi tällöin olla ihan joku muu kuin Sota ja rauha.
Lukuohje kriitikolle on aika naiivi, anteeksi vaan. Oma kokemus on kaiken a ja o, mutta kuten ehkä tutkijana ymmärrät, oman diggailun rinnalle asettuu koko hankittu tieteellinen ja maailmankatsomuksellinen hapate.
Ja pidin Pääjärven tekstistä, en oikein ymmärrä mikä populistinen aivopieru tämä Löytyn purkaus on.
Juuri naiiviutta kivenkovaan vältettäessä tullaan tehneeksi sellainen rajanveto, jota olisi syytä pohtia. Miksi on naiivia miettiä, pitääkö jostakin teoksesta vai ei? Se näkyy kyllä useimpien arvostelijoiden tuotoksissa joka tapauksessa. Mikäli tätä reflektiota tekee läpinäkyvämmäksi itselleen ja arvostelun lukijoille, ollaan mielestäni aika pitkällä.
Onko se sitten naiivia, riippuu tietenkin toteutuksen tavasta. Lisäksi kyse on siitä, ettei arvostelussa "pitämiseen" tarvitse keskittyä tai fokusoitua.
Sen sijaan erityisesti ammattilukijoiden olisi hyvä pohtia sitä, mistä pitää ja mistä ei. Eettisyys ja poliittisuus nimittäin ovat riippuvaisia myös sellaisista arvostelmista, jotka yleensä mielletään subjektiivisiksi (jostakin "pitäminen"), mutta eivät sitä ehkä olekaan. Tällaisten kytkösten selvittäminen, purkaminen ja pohdinta on tutkimuksellisesti aika tärkeätä. Toisin sanoen: pitäminen ja älyllinen refektio ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. "Pitäminen" ei useinkaan ole erityisen henkilökohtainen asia. Siksi "pitämisen" tutkiminen on aika olennainen juttu kun tutkitaan ammattilukijoiden tuotoksia.
Kyse on siis "pitämisen" sidoksista, ehdoista ja seurauksista.
PS. Erityisen mielenkiintoista on, että kirjoituksesi sävy oli ironinen - aivan kuten Pääjärvellä - kun kirjoitit: "kuten ehkä tutkijana ymmärrät". Tähän vastaan: tutkijana en aina tavoittele "ymmärtämistä" vaan käsittämistä.
Kirjallisuudentutkimuksen kantaa Pulkkisen teoksiin emme (vielä) tiedä, arvostejoiden kannat kylläkin.
Kirjallisuudentutkimukseen taas ei kuulu ns. esteettisen arvon mittailu. Periaatteessa siis. Käytännössä se on usein tavalla tai toisella hiipinyt mukaan tutkimukseen. Aikaisemmin tutkijat pyrkivät usein osoittamaan tutkimansa teoksen koherenssin ja todistamaan, että teos on kokonaisuus. Nykyään on muodikasta osoittaa teos ambivalentiksi, ja kaiken ihanampaa näyttää olevan merkityksen huojuminen.
Ambivalenttius on sekin mielenkiitoinen käsite. Lauri Viljanen sen meille toi, tosin vähän eri merkityksessä.
"Surmanajo alkaa, pönttö huojuu" voidaan siis muuttaa muotoon: "Kirjallisuudentutkimus alkaa, merkitys huojuu."
Siitä olen samaan mieltä Ollin kanssa, että juuri teoksen ns. arvon määräytyminen kulloisissakin konteksteissa on erittäin mielenkiintoinen asia.
Mitä järkeä on kirjoittaa viidessadasseitsemäskymmen tulkinta tunnetusta teoksesta, jos lisäarvo on se, että siitä löytyy halkeama? Eikö oli kiinnostavampaa tutkia kirjallisuuden ilmiöitä?