Missä betoni kasvaa

Niin kauan kuin muistan, olen yrittänyt ymmärtää Merihakaa. Olen katsellut sitä läheltä ja kaukaa, sammakko- ja lintuperspektiivistä, päivällä ja yöllä, käyskennellyt parkkihallissa ja pihakannella, kolmessa asunnossakin olen vieraillut. Olen huokaillut sillalla asioimatta ensin verotoimistossa. Olen kironnut arkkitehtejä Bieber, Ilonen ja Savolainen. Olen kysynyt: miksi?

Kysymys Merihaan arvoituksesta palautuu lopulta betonin arvoitukseen. Eikö juuri betonin ”loputtomine ilmaisumahdollisuuksineen” pitänyt olla vastaus kaikkien arkkitehtien rukouksiin? Kaiken piti olla mahdollista, mutta lopputulos oli Merihaka.

Vastaukset elämän mysteereihin tulevat esiin yleensä silloin, kun niitä vähiten odottaa. Niin kävi tälläkin kertaa. Johtolankojen ketju alkoi Barcelonan modernin taiteen museosta, kulki ruotsalaisen kuvataiteilija-runoilija Öyvind Fahlströmin kautta konkreettiseen runouteen ja päättyi hollantilaiseen kuvataiteilijaan ja taideteoreetikkoon Theo van Doesburgiin. Lopulta edessäni oli Vastaus – kuusikohtainen julistus

Konkreettisen maalaustaiteen perusta:

1.    Taide on yleismaailmallista.

2.    Taideteos on kokonaan suunniteltava ja hahmotettava mielessä   ennen sen toteuttamista. Siihen ei saa liittää mitään luonnosta saatuja muotoja, ei aistillisuutta eikä sentimentaalisuutta. 

Me haluamme sulkea pois runollisuuden, dramaattisuuden, vertauskuvallisuuden jne.

3.    Kuva on rakennettava kokonaan puhtaista elementeistä, siis tasoista ja väreistä. Kuvallisella elementillä ei ole muuta merkitystä kuin se ”itse”.

4.    Kuvan rakenteen, kuten myös sen elementtien on oltava yksinkertaisia ja visuaalisesti hallittavia.

5.    Tekniikan tulee olla mekaanista, siis tarkkaa ja anti-impressionistista.

6.    On pyrittävä ehdottomaan selkeyteen.

Pyhä Sylvi, minä huusin, tämähän on Merihaan määritelmä! Merihaka, konkreettinen runous ja konkreettinen maalaustaide ovat yhtä ja samaa: betonia (concrete)! Termien käännöksessä on täytynyt tapahtua ajatusvirhe; konkreettisen runouden sijaan pitäisi puhua betonirunoudesta, ja maalaustaiteen ja musiikin konkretismin sijaan betonismista.

Nyt Merihaka ei enää vaivaa mieltäni, vaan parkkeeraan mielelläni Joponi Sir Oliverin viereen. Bieber, Ilonen ja Savolainen, syleilkäämme!
Mieltäni on sen sijaan alkanut askarruttaa uusi kysymys: millainen olisi Google-runouden arkkitehtoninen vastine?