Pyhä kirja

Minulle sanottiin joskus, että Raamattua on luettava Pyhän Hengen lävitse, muuten se ei puhu. Mykkä Raamattu on vain merkityksettömiä sanoja sanojen perään, täyttä hepreaa, yhtä tyhjän kanssa. Lue siis hengellä tai älä lue ollenkaan, niin annoin itseni ymmärtää. Tämä on minusta varsin kohtuullinen vaatimus, jonka esittämisen suhteen ollaan turhan kitsaita. Miksei runolta tai romaanilta vaadita samaa? Miksei niistä sanota: lue fantomien vallassa? Miksi lukija päästetään niin vähällä?

Kirjoista annetaan muutenkin yleisesti ymmärtää, että ne olisivat jotenkin harmittomia, lupsakoita ja tavoitettavissa mihin aikaan tahansa; sen kun avaat kannen ja rupeat pläräämään. Kirjoja myydäänkin miltei kelle tahansa. Kirjakauppiaat eivät tarkasta ostajien kalentereita ja kysy: Onko aikaa? Oletko liikkeellä tositarkoituksella? Onko sinulla voimavaroja lähteä tälle matkalle? Sen sijaan kirjoja kaupitellaan kuin kaljaa pikkupojille – ”vaikutat riittävän kypsältä”, kauppiaat nyökyttelevät hymyillen. Kirjatyöntekijät ovat pakokauhun vallassa, kun ihmisten arki täyttyy kosketusnäytön silittelystä, vaikka juuri tästä heidän pitäisi olla innoissaan: kirjalle jää pyhän monopoli. He haluavat myydä pakasteherneitä, vaikka heidän pitäisi myydä suppilometsää, ainutkertaista elämystä, jonka jälkeen maailma näyttää toiselta.

Nuorempana tunsin häpeää kyvyttömyydestäni lukea raitiovaunussa. Yritin väkisin pitää repun pohjalla jotain tuuria tai tolstoita mutta en tietenkään ymmärtänyt niistä mitään, kun vaunu yhtenään pysähtyi ja nytkähti liikkeelle ja ihmisiä kiirehti ulos ja sisään ja tavarataloihin, ja kaikki energia meni sen ihmettelemiseen, että miten ne nyt sillä tavalla. Kalliosta Kaivariin päästyä olin lukenut yhden lauseen, jonka sisällöstä en ollut varma. Jotain onnellisuudesta ja onnettomuudesta.

Myöhemmin annoin periksi ja lähdin muualle lukemaan. Mökkeihin, metsiin, puihin, kallioille, laitureille, paratiisirannoille, turistihelvetteihin, autioille saarille, kaupunkeihin, joissa puhutaan pääosin vieraita kieliä. Laitoin matkapuhelimen lentokonetilaan ja aloin lukea. Kahdeksan tuntia päivässä. Tai kaksitoista. Luin asioikseni. Ja muistin kaiken myöhemmin. Kirjoista alkoi jäädä voimakkaampia jälkiä jonnekin ihon alle. Ne jättivät värin, tunnelman, maiseman tai kysymyksen. Minä ymmärsin, mitä ne puhuivat.

Mitä Pyhä Henki on? Kysymys, jonka yleensä vain lapset kehtaavat kysyä ääneen ja johon muutamat aikuiset etsivät vastausta päivätyökseen. En ole sen enempää teologi kuin kirjallisuudentutkijakaan, mutta minulla on ehdotus Pyhän Hengen suurpiirteiseksi määritelmäksi. Pyhä Henki on suotuisa olosuhde. Kiireetön aamupäivä, oikeasta kulmasta taittuva valo, vähän kahvia kupissa. Pyhä Henki on virtaavuutta ja vastaanottavaisuutta. Se on auringonvihreä, kirpeä lämmöntuntu. Tilan ja ajan tuntu. Pyhä Henki on äärimmäistä aistiherkkyyttä. Se on vähimmäisvaatimus, joka runolle on esitettävä. Se on varoitustarra romaanin kannessa: Achtung! Bitte mit Geist lesen.