"Perkele! Hakkarainen elää!"

”Kaikki on mennyt”, kirjailija huokaisee oluttuopposen äärellä kantakapakassaan Mustassa Mölyapinassa. Palatkaamme tähän myöhemmin. Nyt ilmassa sinkoilevat kitalakea kutkuttelevat kysymykset: Mistä kaikki alkoi? Miten tähän on tultu?

Kaikki alkoi Veikko Huovisesta, kansakunnan rakastetuimmasta humoristista, joka oli kirjoittamassa testamenttiaan, ”tuhatsivuista”, kuten sanotaan. Siinä olisi kaikki. Tarkemmin: suomalainen mies. Iloineen ja suruineen. Surkuhupaisuuksineen. Lutuisuuksineen. Aforistinen korpifilosofi, mykkä ja äänekäs samaan aikaan. Vanhojen hyvien aikojen työmies, parkkiintuneet sormet ja lempeä katse. Juha ja Shemeikka samassa ruumiissa. Hairahtunut hellari. Perusmies. Suomalainen mies. Hmh.

”Hakkarainen, Teuvo. Syntynyt Viitasaarella 1960 – siitä alkoi kultainen kuuskytluku.” Romaanin ensimmäiset lauseet ovat tärkeitä, ja Huovinen tiesi mistä naruista vetää. Mutta yhtäkkiä – näissä tarinoissa esiintyy usein tuo ”yhtäkkiä”. Kirjailijat ovat oikeassa: elämä on niin täynnä äkillisiä yllätyksiä! Niin myös kirjailijan elämä. Veikosta jätti aika, kuten tiedämme. Elämään jäi vertaansa vailla oleva kirjallinen perintö, joka vielä harmillisesti odotti lopullista sinettiään.

Romaanin runko oli olemassa, ja perikunta päätti yhteistuumin, että testamentti oli saatava valmiiksi. Tässä kohtaa kuvaan astui Arto Paasilinna, seuraava jonossa, kuten asia yleisesti nähtiin. Arto otti työn vastaan ilolla ja hartaudella. ”Tämä on suuri kunnia. Minä jos kuka olen mies paikallaan asettamaan kirsikan kakun päälle”, hän lausui. Mutta jälleen: yhtäkkiä! Arto oli juuri saanut valmiiksi Suomussalmen kivikirkkoon sijoittuvan ehtoollisviinivarkausepisodin ja muuttanut äidin nimen Hilja-Kyllikiksi, kun kohtalo astui peliin, josta maailmankuulu kirjailija tahtomattaan horjahti pois.

Testamentin saattamisesta valmiiksi oli kehkeytynyt jo niin iso möykky perikunnan sydämien päälle, että luovuttaminen ei enää tullut kysymykseen. Jari Tervon puhelin soi lokakuussa 2009. Jari Tervo otti työn vastaan nöyrin mielin. ”Tämä on suuri kunnia. Kyllä tämän Hotakainenkin hoitaisi mutta minä olen sentään Jari Tervo ja Hotakainen ei”, hän lausui juhlallisesti. Ensi töikseen Jari Tervo lisäsi romaaniin viidennen ja kuudennen sahapalon sekä kunnallisvaaliehdokkuuden. ”Sitä pitää olla realisti”, hän lausui kustannustoimittaja Harri Haanpään mutistessa jotain Arkadianmäestä.

Tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä, mutta jotain tapahtui vuoden 2011 alkukuukausina. Sirius ja Jupiter olivat vastakkain, Grímsvötnistä pääsi pieni etiäispihahdus, Osama bin Laden tunsi pistoksen kyljessään eikä enää saanut unta, ja lopulta iski Japanin rannikolle kymmenmetrinen tsunamiaalto, jonka tuhoisa liike-energia eteni mannerlaattojen saumoja pitkin hitaasti kohti pohjoista pallonpuoliskoa. Suomessa haukottiin henkeä, sekuntiviisari hyppäsi yhden askeleen yli. Tuli Iso Jytky.

”Niin, senhän piti olla mahdotonta”, Jari Tervo mumisee tuskin kuuluvalla äänellä ja juo tuopin tyhjäksi. Joskus, kerran vuosisadassa tapahtuu, että ”taikuus ja magiikka ovat läsnä selväjärkisesti ja luonnon kautta, jokin häiriö tapahtuu ajantaitteen takia luonnon itsensä järjestämänä”, kuten Jouko Turkka muotoili asian jättäessään jäähyväiset fiktiolle.

”Perkele, Hakkarainen elää!”, Jari Tervo huudahtaa ikään kuin olisi vasta nyt syvällisesti sisäistänyt asioiden todellisen laidan. Mihin tästä? Kukaan ei tiedä. Jari Tervo päästää huuliltaan vaimean rukouskutsun. Tyhjä tuoppi vaihdetaan täyteen.