Polvet vedessä

Olin ajatellut kirjoittaa näin alkuun jotakin kepeää, mutta kai tässä on mentävä suoraan asiaan ja hiukan sohaistava muurahaispesää. Perehdyin nimittäin Suomen kielen tulevaisuuteen (http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk7) eli kielipoliittiseen toimintaohjelmaan, jonka Kotus vastikään julkaisi. Sitä on lukenut moni muukin suomi toisena kielenä -alalla, koska hämmentyneitä viestejä alkoi tulla eri suunnista tuoreeltaan: ”Oletkos katsonut, mitä siellä sanotaan meidän alan asioista?”

No, olin siis katsonut. Hyvin monesta jutusta olin oitis tai vain pienin varauksin samaa mieltä, mutta välillä jää otsani yhä ruttuun, vaikka miten päin lukisin. Yllättävältä tuntuu muuten neutraaliin tyyliin laaditun tekstin välittämä palo ja paatos kohdissa, joissa suomi toisena kielenä (eli S2) -oppimäärän tavoitteita ja nykyistä asemaa kritisoidaan ja opettajien toimenkuvia ja ammattitaitoa käsitellään. Sävy tuntuu minusta aliarvioivalta. Mietityttämään jää, mistä ikävä sävy kumpuaa ja mihin sillä pyritään.

Näkynä tuntuu olevan, että S2-opetusta tulee rajata kestoltaan, se kun voi olla paapovaa tai jopa syrjivää; ”reservaattiajatteluunkin” tekstissä tässä yhteydessä viitataan. Valtavirtaan pitäisi päästä äkkiä uimaan. S2-opetuksen tavoitteita, sisältöjä ja menetelmiä ei kuitenkaan käydä läpi eikä toisen kielen oppimisen perustaa ja alan pedagogiikkaa juuri eritellä. Myös viimetalvinen Opetushallituksen raportti (http://www.oph.fi/julkaisut/2008/maahanmuuttajaoppilaat_ja_koulutus.pdf) ohitetaan, vaikka nykytilanne selviäisi sieltä: useimmat S2-oppimäärän suorittajat opiskelevat nytkin vain pienen osan suomestaan eri ryhmässä kuin suomea äidinkielenään puhuvat. Ongelmana on pikemmin eriytetyn S2-opetuksen heikko saatavuus; tunti tai pari viikossa on vähän.

Useimpien toimintaohjelman ehdotusten ja ideoiden takana on kuitenkin sekä syvää tiedostamista että tutkimustietoa. On esimerkiksi selvää, että suomen kielen opetuksen lähtökohdat ovat Suomessa syntyneillä ns. toisen polven maahanmuuttajilla erilaiset kuin kouluiässä Suomeen tulleilla. Useat monikieliset lapset ja nuoret myös elävät uusperheissä, joissa on suomea äidinkielenään puhuvia jäseniä. Lähtökohtana on silti tähän saakkakin ollut yksilöllinen opetuksen tarve eikä tiukka oppilaiden karsinointi. Tiedostamista ja tutkimustietoa on siis ollut pelissä aiemminkin, kun opetuksen jatkumoita ja järjestelyjä on valtakunnallisesti linjattu.

Toisen polven kielikoulutukseen tarvitaan mielekkäät ratkaisut, ja niitä on varmasti tarpeen pohtia opetussuunnitelmatyössä. Nykyisetkään Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (http://www.oph.fi/SubPage.asp?path=1,17627,1558)  eivät ole S2:n osalta luokka-asteisiin sidotut, joten erilaisia toimintatapoja on päästy kokeilemaan kautta maan. Kokemukset kannattaisi kartoittaa kunnolla.

Uusiin seikkailuihin suuntaaminen ei toki oikeuta vieromaan sitä hyvää ja edistyksellistä, mitä alalla on jo saatu aikaan, kun ensimmäisen polven kielikoulutusta on kehitetty. Tarkoitan esimerkiksi valmistavaa opetusta, tarvittaessa koko kouluajan kattavaa S2-oppimäärää ja vasta kehittymässä olevan kielitaidon huomioimista eri oppiaineiden osaamisen arvioinnissa. Ei ole myöskään varaa tinkiä yhtään siitä perustuslain hengessä tehdystä linjauksesta, että koulutuksen tavoitteena on oppilaiden toiminnallinen kaksikielisyys yksikielisyyden sijaan.

Ei siis lasta pesuveden mukaan eikä uimataidottomia syvään veteen! Toinenkin polvi voi tarvita kahlaamista polvisyvyisessä vedessä.