Kompleksinen kaaos

Pääsin tässä kuuntelemaan amerikkalaista kielenoppimisen asiantuntijaa, professori Diane Larsen-Freemania. Muistan, kun hän viitisentoista vuotta sitten esitteli ajatustaan siitä, että kaaosteoria sopisi hyvin kuvaamaan kielenoppimistakin. Hän lopetti silloin esitelmänsä videopätkään, jossa jättimäinen lintuparvi vaihtoi suuntaa ilman, että yksikään lintu törmäsi toiseen tai että parvi hajosi lainkaan. Idea oli se, että järjestelmä kyllä joustaa, mukautuu ja etenee sujuvasti, vaikka mukana on monta muuttujaa – tai lintujen tapauksessa ehkä monta muuttajaa. Kokonaisuus ei ole osiensa summa.

Vielä silloin sellaiset aatokset eivät oikein ottaneet tuulta siipiensä alle. Kielenoppiminen haluttiin purkaa säntillisesti osiin ja katsoa prosessin etenemistä osien osalta ja osa osalta.  Tämä opitaan ennen tuota, näin kehittyy verbimuoto X aikuisilla ja näin taas lauserakenne Y lapsilla. Tutkittiin myös opetuksen vaikuttavuutta ja verrattiin opetusmenetelmien tuloksellisuutta. Testattiin osaaminen ennen koeasetelmaa ja koeasetelman jälkeen. Laskettiin tilastollinen merkitsevyys ja todettiin, että kyllä vain – oppimista on tapahtunut. Oppimisen kulun uskottiin näkyvän siinä, mihin määränpäähän oli päädytty ja kuinka varmasti.

Toki niinkin voi ajatella, että numero ja pylväs osoittavat oppimisen todeksi. Usein sellainen näkökulma jättää kuitenkin kylmäksi. Oppijaa ei löydä pylvään takaa eikä tämän oma kokemus tai havainto oppimisesta kirjaudu minnekään. Se ei oikein tiivisty numeroksi taulukkoon.

Viisitoista vuotta myöhemmin tuo lintuvideota näyttänyt professori tukeutui itse jo keppiin, mutta ajatuksilleen hän näki saavansa enemmän tukea muilta tutkijoilta kuin koskaan ennen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen – ajattelu on vallannut alaa kielenoppimisen kentällä. Nykyään puhutaan dynaamisista systeemeistä, sosiaalisen ja kognitiivisen erottamattomuudesta, eri kielten oppimisen ja eri oppimisympäristöjen yhteisvaikutuksesta ja myös kaaoksen ja kompleksisuuden yhteydestä. Teoriat ovat menossa huomattavan holistiseen suuntaan.

Koulutusjärjestelyjen tasolla mennään helposti toiseen suuntaan. Käytännössä on aina helpompi näperrellä tuntimäärien, opintopisteiden ja tasoarvioiden kanssa kuin istua alas ja kysyä isoja kysymyksiä. Mitä oikeastaan on ”kieli”, jota ollaan opettamassa? Sanoja, rakenteita, vuorovaikutusta vai jotain vielä isompaa? Mitä on oppiminen? Yksilön ponnistelua partitiivinsa parissa vai sosiaalista osallistumista ja toimintaa, jossa kieli on yhteiskäytössä ennakoimattomillakin tavoilla? Mikä oppimiseen vaikuttaa? Ikä, äidinkieli, koulutustausta vai motivaatio? Vaiko sittenkin se kaikki ja ties mikä kaikki muukin? Ja mitähän sitten on taito?

Tätä voi miettiä viimeistään lintujen syysmuuton aikaan, ellei sopiva naakkaparvi humauta yli ennen sitä. Ja voihan sitä miettiä myös lomaillessaan ulkomailla eri kielillä tai ostaessaan muukalaisilta mustikoita suomeksi.