Minna Suni
Äskakkonen
Olen tässä lukenut joulukuusen alla lukuisia raportteja. Syksyn kotimaista uutuuskirjallisuutta on pidetty aika ahdistavana tai apeana, joten valitsin luettavakseni vaihteeksi jotakin lystimpää.
Raportteja olivat kirjoittaneet opiskelijat, jotka syksyn lopuksi ottivat ensituntumaa suomen kielen opettamiseen toisena kielenä – siis alaan, joka tuttujen kesken on äskakkonen (S2) vaan.
Kaikkien kolmenkymmenen untuvikon tehtävänä oli havainnoida viittä oppituntia sekä olla samalla aina tilaisuuden tullen mukana esimerkiksi keskusteluharjoituksissa. Tarjolla oli vasta-alkajien kotoutumiskoulutusta, edistyneiden suomenoppijoiden projektityöskentelyä sekä monenlaista siltä väliltä. Tunneilla oli käsitelty niin pullonpalautuskoneen näyttöön tulevia tekstejä kuin YLE:n lakkouutisointiakin - verbityyppejä ja partitiiviakaan kaihtamatta.
Raporttien lukeminen oli mukavaa kuin elo Melukylässä, koska kaiken analyyttisen pohdinnan ja oppimisteoreettisen pyörittelyn katkaisi tuon tuostakin jokin myönteisten tuntojen tilitys.
”Luokassa oli joka kerta hauskaa, ja kaikki näyttivät pitävän opetuksesta, mikä poikkeaa huomattavasti omista opiskelukokemuksistani.”
”Oli hienoa huomata, kuinka monipuolista ja motivoivaa S2-oppiminen ja -opetus voi olla.”
”Riemastuin kurssin aikana siitä, että taisin löytää juuri itseäni kiehtovan alan opetuksen parista: maahanmuuttajakoulutuksen.”
Raporteissa toistui myös ilmaus ”olin todella hämmästynyt” (mutta ei ”säikähtäin”). Se, mikä eninten näytti hämmästyttäneen, oli kurssilaisten nopea edistyminen, rohkeus käyttää suomeaan ja valmius ymmärtää normaalitempoistakin puhetta jo varhain. Samoin opettajien taito kääntää virheet huviksi ja hyödyksi oli monen silmissä ihme: nykyisessä kielenopetuksessa virhe ei enää olekaan häpeä!
Kyllä touhun työläyskin silti tunnustettiin. Opetusryhmät ovat heterogeenisia, tarpeet ovat yksilöllisiä, oppimiskulttuurit törmäävät, ja osa porukasta ei ota oppiakseen. Mitä ihmettä korjata, keneltä, milloin ja miten? Kuinka tunnistaa hiljaisten osaaminen? Edetäkö yleisyys- vai yksinkertaisuusjärjestyksessä? Miten autenttisuus, funktionaalisuus ja muut ylevät opit saadaan toteutumaan käytännössä? Entä kannattaako opetuksessa käyttää tukena englantia, jos kurssilaiset osaavat sitä kohtuullisesti?
No, syntyy niitä ongelmia englanniksikin, kuten eräällä tunnilla kerrottiin käyneen:
– Mihin haluaisit matkustaa?
– Norway.
– Et mihinkään, nowhere, okei.
Jokainen kielenoppija haluaa kuitenkin päästä jonnekin. Joku kurssilainen oli iloinnut kovasti, kun viimein oppi kuulemaan ja sitten tuottamaankin etu- ja takavokaalin eron. Toiselle oli tärkeää saada selville, mikä ero on siinä, toivotetaanko bussissa hyvää vai turvallista matkaa.
Hyvää ja turvallista matkaa vuonna 2011 nyt joka tapauksessa ja joka iikalle! Itse siirryn vaihteeksi taas tutkimuspainotteisiin tehtäviin, mutta opiskelijoita ja heidän raporttejaan saattaa toden totta tulla ikävä.
* * *
Virikkeeksi: Miten selittäisit vaikkapa joka iikka -ilmauksen käyttötavan, jos joku suomea opetteleva sitä kysyisi? Miten joka iikka eroaa joka tyypistä, joka jepestä ja jokaisesta henkilöstä? Mitä taajuuslaskurit ja sanakirjat kertovat/eivät kerro? Niinpä niin.
Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa
Onhan siinä selvittelyä, kun maahan on parinkymmenen viime vuoden aikana eri syistä tullut n. 150 eri kieltä puhuvaa.
Tässä on rivikansalaisen havaintoja ja mielipiteitä.
Maahanmuuttoa on moinenlaista, pitäisi uskaltaa puhua jokaisesta ryhmästä erikseen: suomalaiset paluumuuttajat, inkeriläiset, avioliiton solmineet, opiskelemaan tulleet, työhön tulleet ja pakolaiset - tässä suurimpia ryhmiä, lisäksi melkoinen joukko luvattomasti maahan tulleita.
Paljon vaikuttaa kunkin ryhmän tausta, ns. kulttuuri, koulutus ja halukkuus oppia suomen/ruotsinkieltä tai yleensäkin kotoutua.
Se ihmetyttää, että jo parikymmentä vuottakin maassa olleet puhuvat yleisesti erittäin huonoa suomenkieltä - kuitenkin heistä monet ovat jopa yhteiskunnan palkkalistoilla.
Tietenkin varsinkin lapsena maahan tulleet ja peruskoulun täällä käyneet puhuvat aivan hyvää suomenkieltä, ilmeisesti koulukaverit ovat olleet tehokkaimpia opettajia.
Eräs kiinalainen opiskelemaan tullut neitonen oli vuodessa opiskellut täydellisen suomenkielen taidon, ainoastaan oman uutteruutensa ansiosta.
Monilla maahan tulleilla on tarve aktiivisesti opiskella kieltä ja jo lyhyessä ajassa he sen taidon ovatkin itselleen hankkineet, esim. virolaiset ja venäläiset.
Heikoin tai olematon suomenkielen taito on nuorina, keski-ikäisinä ja vanhoina maahan pakolaisina tulleilla, vaikka heistä paljon on jo kauan ollut maassa.
Syynä näyttää olevan se, että odotetaan vain kielikursseja, itseopiskelu ei näytä kiinnostavan - kotonaan ne suomalaiset lapsukaiset kielia ovat eniten opiskelleet. Ainakin keskellä arkipäiviä samoista maista olevien ryhmiä näyttää viihtyvän pääkaupungin asemalla ja kauppakeskuksissa. Mutta kun ei osaa kieltä, ei oteta työhönkään.
Eräässä tv- ohjelmassa esitettiin pakolaisten kielikoulutusta. Se oli täyttä pelleilyä, ei kieltä leikkimällä opita.
Opi siinä sitten käytännnön suomen kieltä...
Pakolaisina maahan tulleiden vieraiden kielten taito on kaikkein huonoin - vain harvat osaavat vaikkapa englantia. Suomalaiset voivat siis yhtä hyvin käyttää suomenkieltä mikäli yrittävät saada keskustelua aikaiseksi.
Mutta eihän tällainen kotoutumiseen kuuluvaa suomenkielen opiskelua ratkaise, omakohtaista opiskelua ja innostusta siinä tarvitaan.