Laura Niemi
Missä ässä?
MTV3.fi uutisoi viime viikolla siitä, että logonomi Marsa Bäck on huolissaan ässävian yleistymisestä suomalaisten puheessa. Bäckin mielestä oikeaoppisen ässän katoaminen johtuu siitä, että helsinkiläinen ”lespaava” eli suhahtava s on levinnyt pääkaupunkiseudulta laajemmalle Suomeen naispopparien suosion kautta.
Kielentutkija Johanna Vaattovaara on tutkinut helsinkiläistä s:ää. Hän kirjoittaa Kielikellon (2/2013) jutussaan näin: ”– – tutkimukset todentavat, että ’helsinkiläinen s’ on arjen myytti – ideologinen konstruktio, joka ihmisille voi olla tosi ilman, että piirteelle olisi selkeää vastinetta akustisessa, objektiivisessa todellisuudessa.” Ässä on myyttinen piirre, jonka avulla luonnehditaan Helsingin puhekieltä sekä usein myös ilmaistaan negatiivisia asenteita sitä kohtaan.
Helsinkiläisiksi ässiksi on kuvattu foneettisesti hyvin monenlaisia ässiä. Vaattovaara kirjoittaa, että tutkimuksessa ”lopulta minkä hyvänsä kuuloisia ässiä kommentoitiin ’helsinkiläisiksi’, jos ääninäyte muuten tulkittiin helsinkiläisen tuottamaksi esimerkiksi takaisen ääntämyksen tai muiden piirteiden nojalla”. Pystyvätköhän puheterapeutitkaan erittelemään, millaisesta ässästä tarkalleen ottaen on kyse?
Vaattovaara kommentoi myös MTV3:n uutista Twitterissä ja otti kantaa, että kielen alueelliset ja sosiaaliset piirteet pitäisi voida erottaa varsinaisista artikulaatiovirheistä. Jäin pohtimaan, onko puheterapialla edes oikeutta puuttua puheen sosiaalisiin piirteisiin. Niiden korjaaminen kuulostaa mielestäni järjenvastaiselta ja on kärjistettynä verrattavissa siihen, että aluemurteellista puhetapaa yritettäisiin parantaa yleiskieliseksi.
Jos vaikkapa yleisgeminaatiota ei voi pitää oireena tai vikana, ei voi minkäänlaista ässääkään silloin kun puhuja rakentaa sen käytöllä tietynlaista sosiaalista tyyliä, korostaa kuulumistaan johonkin ryhmään tai ilmaisee olevansa kotoisin joltain alueelta.
Huomasin muuten tässä yksi päivä puhelinneuvonnassa päivystäessäni, että ässäni on alkanut viime aikoina suhahdella jostain syystä tavallista voimakkaammin. En kuitenkaan ajatellut antaa sen haitata. Jos joku haluaa yhdistää suhahtelun helsinkiläisyyteeni, yhdistäköön pois – olen joka tapauksessa ylpeä stadilaisuudestani.
MTV3.fi:n uutinen ”Minne katosi suomalainen s?”
Johanna Vaattovaaran artikkeli ”Helsinkiläisen ässän mysteeri” (Kielikello 2/2013)
Palaa otsikoihin | 8 puheenvuoroa
Tutkimme parhaillaan dosentti Mia Halosen ja historioitsija Samu Nyströmin kanssa niitä olosuhteita, joissa ässän äätämystä on alun perin alettu paheksua - siihen aikaan, kun suomen normeja 1800-luvulla luotiin.
Ruotsalaisperäisyyksiä (jollaiseksi turhan etinen ässäkin tulkittiin) karsastettiin erityisesti - ässä ei ollut tässä mielessä suinkaan ainoa huomion kohde, mutta kylläkin kohde, johon kielenoppaat sittemmin jyrkästi tarttuivat.
Mielenkiintoista on, että jo sata vuotta sitten muualla Suomessa paheksuttiin helsinkiläisten huonoa kielikorvaa ja omanlaisiaan normeja.
Stadiässän tarina palautuu noihin paheksuntoihin moninaisin tavoin. Stadiässä, jollaista ei varsinaisesti siis olekaan (ässiä, joita voisi maantieteellisesti ottaen kuulla vain Stadissa).
Käsitteen myyttistä luonnetta on monen vaikea ymmärtää - miten jokin, mikä on, voi samalla olla olematta?
Vertailukohdaksi sopinee lausahdus "on lottovoitto syntyä Suomeen." Sekin on ajatusmaailmaamme pitkään juurtunut, ajan saatossa kehittynyt käsitys, jonka faktapohja on jo sumentunut. Vaikka väittämässä on myös perää, sitä voidaan faktana myös kyseenalaistaa. Joillekin se on vähemmän tosi kuin toisille, mutta kiistää ei parane.
Terapiaa tarvitsevia vaikeista kieli- ja kommunikaatiohäiriöstä kärsiviä on enemmän kuin ehditään hoitaa.
Yksittäisten äännevirheiden korjaaminen jää erityisopettajille ja puhetaidon kehittämisen ammattilaisille eli logonomeille.
Artikulaatiovirheitä on monenlaisia. Esimerkiksi lapsilla on kohtalaisen yleistä, että äänne korvautuu tietyssä ikävaiheessa toisella äänteellä (esim. s-kirjaimesta tulee t - "kissa" -sana muuttuu puheessa muotoon "kitta"). Tällöin lienee ihan päivänselvää kaikille, että artikulaatiovirhe on korjattava (toki puheterapeutin on syytä arvioida, onko artikulaatiovirhe normaali, ikään kuuluva kehityspiirre vai poikkeava).
Äänteen tuottotapa voi olla myös normaalista huomattavan poikkeava (esim. s ääntyy hampaiden välissä, tulee ulos suusta). Tällöin äännevirhe on myös yleensä tarpeellista korjata, mutta harjoittelu vaatii aina puhujan oman motivaation. Puheterapeutit eivät lähde pakolla korjaamaan artikulaatiovirheitä!
On myös tärkeää tiedostaa, että artikulaatiovirheiden taustalla voi olla myös laajempia kielen ja puheen kehityksen ongelmia. Ikä, äännevirheiden määrä, riskitekijät, yms. tekijät on huomioitava, kun arvioidaan artikulaatiovirheen/-virheiden merkitystä.
Uutisointi on pahasti pielessä tässä s-asiassa. Puheterapeutit eli logopedit, koulujen puheopetusta toteuttavat erityisopettajat ja logonomit eli puhetaidon opettajat on sekoitettu keskenään. Puheterapeutit ovat yliopistoista logopedian koulutusohjelmista valmistuneita (FM) ja työskentelevät pääasiassa terveyskeskuksissa ja sairaaloissa. Puheterapeuttien työpanos menee suurimmaksi osaksi laajempien kielellisten vaikeuksien (esim. kielellinen erityisvaikeus, aivoverenkiertohäiriöiden seurauksena syntynyt afasia, kehitysvammaisuuteen liittyvät kielen ja puheen ongelmat, CP-vammaisuuteen liittyvä dysartria, kuulovammaisuuteen liittyvät kielen oppimisen vaikeudet, etenevien lasten- ja aikuisneurologisten sairauksien aiheuttamat kielen ja puheen ongelmat), äänihäiriöiden sekä syömis- ja nielemisvaikeuksien hoitamiseen. Yksittäisten äännevirheiden kuntoutukseen ei pystytä paneutumaan kuin korkeintaan yksittäisten ohjauskäyntien avulla, mikäli taustalla ei ole laajempia kielen ja puheen ongelmia.
Summa summarum - "hesalaiset" saavat puheterapeuttien puolesta pitää ässänsä ja muutkin murteita puhuvat omat puheensa erityispiirteet! Murteet ovat rikkaus!
Kyllä pystymme.
Ns. "norminmukainen" s ääntyy siten, että kieli koskettaa kevyesti ylähammasvallia (eli suurinpiirtein sitä samaa kohtaa, jossa ääntyvät myös r, t, n, l) ja ilmavirta kulkee kielen keskeltä ylähampaita kohden. "Stadiässä" (jota kyllä kuulee myös muuallakin kuin Stadissa) ääntyy siten, että kieli pysyy s:n aikana suun alaosassa, alahammasvallilla. Tällöin ilmavirta suuntautuu ennemminkin hampaiden väliin kuin ylähampaita kohden.
Mutta kuten muutkin puheterapeutit tässä keskustelussa ovat todenneet, nämä yksittäiset ässien "kauneusvirheet" eivät kuulu puheterapeuttisen kuntoutuksen kenttään.
Mutta tulipa mieleen toinen asia: suomessa on käytännössä vain yksi ässä, vaikka tietyssä sanoissa esiintykin suhu-s (šakki, šampoo), ja vierassanoissa muitakin. Jollin ymmärtämistä ai haittaa vaikka suhisisi miten, kunhan jotenkin suhisee.
Mutta entäpä jos ässävika tuottaa ongelmia vieraassa kielessä (tai ässäongelmia on henkilöllä jonka äidinkieli on jokin missä niitä ässiä on enemmän, kuten venäjä, ranska, arabia, pohjoissaame, jossa ne pitäisi onnistua olemaan sotkematta.