”Liske päivystää iltakurkkua.”

Kuulun Facebookissa Eläinvideokerho-nimiseen ryhmään. Ryhmän jäsenet jakavat sen sivuilla elänvideoita ja kuvia omista lemmikeistään. Eläinvideokerhossa on lähes 8 000 jäsentä, ja aktiivikäyttäjät näyttävät olevan enimmäkseen nuoria aikuisia.

Olen havainnut, että kuvien ja videoiden esittelyteksteissä sekä julkaisujen alla käytävissä keskusteluissa käytetään aivan omanlaisiaan nimityksiä eläimistä. Tyypillistä on, että sanan viimeinen vokaali vaihdetaan joko o:ksi tai e:ksi. Olen nähnyt esimerkiksi tällaisia nimityksiä: koiro, kisse, kane, pupe, siile, lepakke, sammakke, lammes ja orave.

Kisse ja koiro ovat jo todella vakiintuneita, ja muunlaisia nimityksiä ei juuri esiinny. Muista eläimistä sen sijaan näkee muitakin variantteja. Lampaista on puhuttu myös lampuleina ja possuista poffuina. 

Kuitenkin e-loppuiset variantit näyttävät olevan yleisimpiä, ja niitä muodostetaan jopa sellaisista eläimistä, joista julkaistaan kuvia ja videoita harvakseltaan: esimerkiksi husky voi olla huske, kukko kukke, piisamirotta piisamirotte ja rausku rauske.

Miksi tällaisia nimityksiä sitten käytetään? Luulen, että niiden yksi tarkoitus on ilmaista hellittelevää asennoitumista kuvassa tai videossa näkyvää eläintä kohtaan. Hellittelyyn liittyy mielestäni myös hän-pronominin käyttö silloin, kun kuvaillaan eläimen olemusta tai olemisen tapaa:

”Hän [lisko] on juuri kuoriutunut.”
”Niin pieni on hän!”
”Hän päivystää iltakurkkua.”

Toisaalta olen huomannut, että e- ja o-loppuisilla nimityksillä kirjoittaja etäännyttää itsensä puheenaiheesta. Hän fiilistelee eläinten kuvia ja videoita ja ilmaisee hellyyttä eläimiä kohtaan mutta tekee sen hieman ironisesti ja ikään kuin etäältä. Eläinrakkaus on kyllä aitoa, mutta sitä ilmaistaan jonkinlaisen suodattimen läpi.

Tämä asennoituminen on läsnä myös ryhmän kirjoittajien muissa kielellisissä valinnoissa. Esimerkiksi sydänhymiötä käytetään todella tiuhaan mutta ei täysin tosissaan vaan selvästi tiedostavasti. 

Myöskään ryhmän jäsenten eläinten nimet eivät ole aivan perinteisiä vaan vaikuttavat harkituilta. Ryhmän videoissa ja kuvissa on esiintynyt muun muassa Coco-Matias-niminen koira ja Sokolaati-niminen kani. Kissojen nimistä olen kiinnittänyt huomiota esimerkiksi Topi Sorsakoskeen, Huutaja-Olliin, Hiltuseen, Britneyhin ja Kaleviin.

Eläinvideokerholaiset edustavat mielestäni uudenlaista eläimistä pitämisen tapaa. He fanittavat eläimiä, mutta eivät tee sitä sillä perinteisellä tyylillä. He eivät puhu koiruuksista, kisuleista ja kissaneideistä eivätkä nimeä koiriaan Tessuiksi ja Turreiksi.

Kyse on pikemminkin jonkinlaisesta post-ironisesta eläinfanituksesta, jossa mennään vieläkin pidemmälle kuin pelkässä ironiassa: eläinvideokerholaiset pitävät eläimistä toisaalta täysin aidosti ja vilpittömästi mutta toisaalta samaan aikaan tiedostavasti ja etäisesti.

He ovat omaksuneet hyvin suurelle ihmisjoukolle tutun tunteen ja kokemuksen, eläinrakkauden, ja tehneet siitä jotain omanlaistaan ja omantyylistään. 

Tämä uudenlainen fanitustyyli näkyy ennen muuta siinä, millaisia kielellisiä valintoja ryhmän jäsenet tekevät keskustellessaan toistensa kanssa ryhmän sivulla.