Laura Niemi
Anna lapsellesi Starbucks-kelpoinen nimi!
Bongasin Twitteristä päivityksen, jonka kirjoittaja kehotti vanhempia antamaan lapsilleen ”kelvot Starbucks-nimet”. Päivityksen ohessa oli kuva Starbucksin pahvimukista, jossa nimi Sari oli vääntynyt baristan käsittelyssä Sorryksi.
Päivityksen kirjoittaja ei varmaan puhunut pelkästään sen puolesta, että nykynimet olisivat sellaisia, jotka yhden kahvilaketjun baristat kuulisivat ja osaisivat kirjoittaa oikein. Pikemminkin päivitys heijastaa laajemmin sitä, että kansainvälisyys on nykyään aiempaa tärkeämpi nimenantokriteeri.
Minna Saarelma-Paukkala (2012) on todennut, että 2000-luvulla yksilöllisyys ja muista erottuminen on korostunut nimenannossa. Samaan aikaan nimien toivotaan olevan kuitenkin usein myös sellaisia, jotka on helppo lausua vierailla kielillä.
Maija Sartjärvi (2013) kirjoittaa ilmiöstä näin: ”1900-luvun puolivälissä annettiin mielellään nimiä, jotka sitoivat kantajansa nimenomaan Suomeen ja suomen kieleen, kun taas viime vuosikymmeninä on suosittu nimiä, jotka ymmärretään ja lausutaan oikein myös Suomen ulkopuolella.” Kenties nykyajan vanhemmat haluavat, etteivät heidän lapsensa joudu hankaluuksiin ulkomailla nimensä kanssa.
Ulkomaisissa Starbuckseissa asiointia varten voi halutessaan keksiä ihan oman nimenkin. Itselleen voi luoda jopa aivan omanlaisensa Starbucks-identiteetin ja nimetä itsensä Britneyksi tai – jos pokka pitää – vaikkapa Batmaniksi.
Minna Saarelma-Paukkala 2012: Nimenannon yksilöllistyminen ja nimipäiväperinne (Helsingin yliopiston nimipäiväalmanakka 2013)
Maija Sartjärvi 2013: Kahden etunimityypin yleistyminen ja suosionvaihtelu (Virittäjä 1/2013)
Palaa otsikoihin | 16 puheenvuoroa
Mutta on kyllä totta, että käytännössä monille vanhemmille kansainvälisyys liittyy lähinnä englantiin.
Oma poikani kirjoitti jo 7-vuotiaana huvikseen nimensä englantilaisittain "Tommy" - eihän se paljon eroa Tomista. Kyllä lapset ihan itsekin siis osaavat nämä kansainvälisyyskuviot.
Ei tuo kovin kansainväliseltä vaikuta kun rajoittui vain pakkoenglantiin.
"Nyt kun tämän tekstin jälkeen mietin näitä nimiä tarkemmin, huomaan että suurin osa niistä on myös helposti lausuttavissa muun muassa englanninkielellä."
Vai ainoastaanko pakkoenglannilla?
Siitä olen iloinen, että kenenkään ei tarvitse sen enempää ihmetellä nimeäni, ja tulee aina kirjoitetuksi oikein ja menee kaikin puolin jakeluun.
Amerikassa ei muuten viimeksi tivattu etunimeä Starbucksissa.
Jos "Jyrkin" lausuminen on tuottanut lausujalle suunnattomia vaikeuksia, olen sanonut, että sano vaan "Georgeksi". Onpa joku sanonut leikillään "Yogiksikin". Eikä se haittaa tippaakaan.
Sanon nimeni suomeksi.
Vastapää pyytää tavaamaan.
"Ai Laura" (englanniksi äännettynä).
Tuon kierroksen olisi voinut säästää.
Toinen on se että jos joku englanninkielinen yrittää ääntää nimeäni "oikein" tuloksena on useimmiten ärsyttävä ärrävikainen sekasikiö.
Saksaksi, ruotsiksi, espanjaksi, italiasta puhumattakaan, Laura tietysti ääntyy kuten suomessakin. Ranskaksi taitaa syntyä "Loora".
Kun olin lapsi, Laura oli harvinainen, ja sitten sitä väännettiin Flooraksi ja Klaaraksi (vrt. samannimiset sarjakuvasankarit).
Mnä en viitsi ääntää nimeäni englantilaisittain, koska A) se ei ole nimeni oikea ääntämisasu ja B) maailmassa on aika monta muutakin kieltä, kuten nyt vaikka juuri ranska, joten miksi suosisin juuri englannikielistä äänneasua. Laura Ingalsinko vuoksi? Mikä auktoriteetti sekin on.
Vitsikkäintä on se, kun telkkarissa esim. Michaelista tehdään /maikel/ vaikka kyseessä olisi saksalainen Michael. Muitakin esimerkkejä olisi.
Mielestäni vanhempien velvollisuus on antaa lapselle nimi, mikä ei aiheuta ulkomailla valtavaa hämmennystä ja ongelmia.
Yritykset ovat huomioineet nimien erilaisia merkityksiä miettiessään tuotteillensa nimiä. Isojen yritysten nimiehdotukset varmistetaan sopivaksi lähes kaikilla kielillä.
Ei tietenkään kannata varta vasten valita nimeä joka sekä on täällä harvinainen että tuottaa jossain muualla ongelmia. Ja kaiken varalta valita toiseksi etunimeksi jotain mitä tarvittaessa käyttää.